Juhani Mykkänen kirjoittaa Helsingin Sanomissa (2.10.) kieltenopiskelun turhuudesta. Vaikka tällainen keskustelunavaus onkin uutuudessaan virkistävä, Mykkänen kirjoittaa aiheestaan yksinkertaistaen ja kovin yksipuolisesti.
Ensinnäkin vertailu luonnollisten kielten ja esimerkkeinä käytettyjen taloustieteen ja ohjelmointikielten välillä on kestämätön. Mykkänen puhuu A-kielen hukatuista 450:stä opiskelutunnista, jotka alkavat peruskoulussa, ja vertaa niitä harhaanjohtavasti aikuisiässä tehtäviin elämänratkaisuihin. Peruskouluikäinen ei etene aikuisen tahdilla, eikä ehkä pysty opiskelemaan kansantaloustiedettä samalla intensiteetillä, joka kielissä on mahdollista. Lisäksi kieliä opettavat suomalaisen opetusjärjestelmän mukaisesti alansa asiantuntijat, jotka varmasti taitavat tehtävänsä paremmin kuin Juhani Mykkänen. Eivät siis esimerkiksi aloita "subjunktiivista ja gerundista".
Kieliopin parjaaminen on retorisena keinonakin tarpeeton, sillä varmasti myös ohjelmointikielissä ja kansantaloustieteessä tarvitaan yleisiä käsitteitä, joilla tietoa jäsennetään. Näissä aineissa teoria ja käsitteet tulevat varmasti osittain esimerkiksi matematiikasta, jonka opiskelua käytännöttömänä ajanhukkana ei tässä yhteydessä esitetä. Kielioppi on samalla tavalla yleinen ja tarpeellinen avain useamman kielen opiskeluun, sekä kielenkäytön ja sen ominaisuuksien ymmärtämiseen osana ihmisen toimintaa. Edelleen, opetusalan ja kielten ammattilaiset tekevät nämäkin ratkaisut toimittajien puolesta: kielioppia ei kokemukseni ja tietojeni perusteella nykyisin opetetakaan itsetarkoituksena vaan nimenomaan välineenä.
Kolmanneksi muistuttaisin, että kieltenopiskelu myös vaatiin huomattavasti työntekoa. Kieliä, etenkin sanastoa, ei opi ilman ajankäyttöä, säännöllistä harjoittelua ja opitun kertaamista. Näistä taidoista, etenkään näiden taitojen harjoittamisesta, ei varmasti ikinä ole haittaa. Suomalaisten tapa ujostella oman kielitaitonsa käyttöä on tosin minunkin mielestäni suuri ongelma, ja sen tuleekin olla myös tulevaisuudessa haaste opettajankoulutuksessa ja käytännön opetuksessa, niin opettajan kuin oppilaankin työssä.
Viimeisenä kommenttina uskallan olettaa, että yksikään työnantaja ei ainakaan ylpeänä katso työntekijäänsä, jonka ensimmäinen ja viimeinen ote kaikkeen ei-englanninkieliseen materiaaliin on käännösohjelma.
Mykkänen antaa olettaa, että koulunkäynnissä jokaisella käytetyllä tunnilla on mitattavissa olevat tuloksensa: ajankäytön siis myös tulisi aina olla tuloksellista. Lisäksi kaikenikäiset oppilaat pystyvät omaksumaan kaiken tiedon mikä heihin, passiivisiin vastaanottajiin, syötetään. Näin ollen esimerkiksi kansantaloustiede rinnastuu suoraan opittavuudessaan vieraisiin kieliin, ja jokainen oppilas pystyy yhtä hyvin omaksumaan reaaliaineiden tietosisältöjä ja oppimaan kielitaitoja. Näin ei kuitenkaan koulun arjessakaan ole, minkä opettajat käsittääkseni hyvin tiedostavat. Kaikki kieliin tai muihin aineisiin käytetty aika ei ole ajanhukkaa, vaikka tuo aika ei toisikaan välitöntä tulosta kyseisessä oppiaineessa. Kouluissa tarvitaan erilaisia oppisisältöjä, onhan jokainen oppilas aina omassa ikäluokassaankin yksilöllinen oppija.
Asiasta, eli näiden oppisisältöjen painotusarvoista, saa toki keskustella, ja toimittaja on vapaa tuomaan ilmi omia huomioitaan hyödyllisistä ja tärkeistä kouluaineista. Vastustusta herättää tässä yhteydessä lähinnä se yksinkertainen retoriikka ja tarpeeton yksipuolisuus, jolla asia on nyt esitetty. Kehittyneempääkin ajattelua ja esitystä sopisi ehkä kahden toimituksen esimieheltä odottaa.
