Tulkinta-apparaattini on toivottaman
puutteellinen. Se kykenee tarjoamaan sellaisia latteuksia kuin että Interstellar
on kolmituntinen elokuva, jonka molempien naishahmojen ainoa motivaatio on
saada elämänsä mies vierelleen, vaikka he muuta maailmalle ja miehille
antaisivat ymmärtää.
Sanotaan silti jotain negatiivista ja
poleemista, sillä oivaltava ja ymmärtävä positiivisuus on vaikeaa. Interstellar oli kelpo elokuva, jos
unohdetaan 165 miljoonan dollarin budjetti. Ei huono, ei erityisen hyvä. Aivan
liian pitkä ollakseen viihdyttävä, eikä jättänyt minusta mitään syitä katsoa
elokuvaa uudestaan. Tieteellisen spekulaation paikkansapitävyys ilmeisesti on
kohdillaan, mutta mitään inhimillistä tässä ei oikeastaan mielestäni
tavoitettu. Syvästi inhimilliseksi sisällöksi oli puettu se, että naiset
kaipaavat miehiä ja miehet perhettä.
Aika tuntui olevan hyvin keskeinen aines
elokuvassa. Ajan ulottuvuuksia ei vain tavoitettu millään johdonmukaisella tai
syvällisellä tasolla. Henkilökohtainen, yhteiskunnallinen ja lajillinen aika menivät sekaisin siten,
että yksilön seikkailutarina ja tämän lähipiirin kaipuu syrjäyttivät ja
latistivat kaiken vaikeamman ja puhuttelevamman ulottuvuuden. (Toisaalta toista
tuntia jatkuneen keskustelun jälkeen voin hyvin kyseenalaistaa minkään
muunlaisen huolen ja vaivannäön todellisen olemassaolon – biologisena
tosiasiana, erillään moraalista). Sankari John (en muista nimeä, olkoon John)
tekee siis ajallisen uhrauksen, jotta yhteiskunnallinen aika jatkuisi,
puhumattakaan lajillisesta selviytymisestä. Uhraus kuitenkin purkautuu ikuisen
nuoruuden metsästykseksi, ja lopussa lehmipoika-John on taas valmis hyppäämään
puikkoihin ja hakemaan seuraavaa perhettä elämäänsä. Tämä ei ole tarinan tai
yksittäisten kohtausten puute, vaan ennemminkin ohjauksen tai keskittymisen
ongelma: yksittäisiä koskettavia hetkiä elokuvasta kyllä löytyy, mutta elokuvan
poukkoileva jaksotus vähentää näiden merkitystä, samalla kun (tai johtuen siitä
että) se ohittaa jotain merkittäviä kysymyksiä ja inhimillisiä jännitteitä.
Näistä esimerkkinä Johnin päätös palata Maahan epäonnistumisen jälkeen, mikä
ketään ei tunnu häiritsevän tai koskettavan – ei edes Johnia. Tosin Matt Damon
pistää nyrkeiksi ja muuttaa elokuvan kulkua ja tunnelmaa juuri kun elokuva
tuntui päässeen merkittävään juoksuun, siis se oli tuntunut etenevän kohti jotain
syvempää viestiä tai ristiriitaa, jota ei päästykään pakenemaan madonrei’in ja (maatalous?-)insinöörikeinoin.
Lopussa ikuinen nuoruus jatkuu elokuvan
ajallisissa rajoitteissa, ja ihmiskuntakin on pelastettu, tai ainakin
keskilännen maatilat ja jonkinlainen populaatio. Ympäristökriisi ja ihmiskunnan
selviytyminen ovat mielenkiintoiset premissit, mutta näiden syvempi tarkastelu elokuvasta
puuttui kokonaan. Ne mahdollistivat seikkailutarinan, eivät siis oikeastaan
olleen ongelmia alkuunkaan. Niiden haaste sille yhteiskunnalliselle ajalle,
jota me elämme, johon me olemme elämämme sitoneet, ei tullut ratkaistuksi.
Kyvyttömyys ratkaista oman olemassaolon perusedellytyksiä uhkaavia ongelmia
(maapallon ongelmat -> maatalouden ongelmat) korvataan uuden nuoruuden,
uuden saman unelmalla. (Mitä blightille/punahomeelle kävi?)
New Yorkerissa taidettiin kiinnittää huomiota
myös madonreiän jumalalliseen ilmaantumiseen, mikä tosiaan on sattumana
melkoinen. Hyväksyttävä tarinan kannalta varmasti, mutta mikäli joku tuleva
ihmismuoto tosiaan yritti varmistaa oman selviytymisensä, se ei jaksanut tehdä
sitä tavalla, joka olisi helpottanut tarinan mielenkiintoisuutta. 2001: Avaruusseikkailu on tähän teemaan
nähden huomattavasti inhimillisempi ja syvällisempi, sillä sen upea ja
mielikuvituksellinen kuvasto viestii symboliikalla ja muin vertauskuvin paljon
enemmän kuin Interstellarin poissaoleva
singulariteetti. (Joka siis kuitenkin Johnin kautta vaikuttaa ”nyky”ihmiseen,
vaikkakin vaikeasti – loiko se madonreiän, joka siis aiheutti maapallon
ilmaston mullistuksia? Miksi se ei pysty millään tapaa viestimään ihmisille,
että nämä tulisivat suoraan mustaan aukkoon auttamaan itseään? Tyhmiä
kysymyksiä, mutta jos tarina tehdään näin, niihin vastaaminen jollain
vaikuttavalla tavalla voisi olla sen arvoista, ainakin ydinperheen haamukipuja tunnustelevan nopeutetun syvällisyyden
ja venytetyn latteuden sijaan.)
