Joitakin huomioita lopultakin loppuun seuraamastani Langalla-sarjasta (The Wire). Aloin pohtimaan sarjaa ja sen oivalluksia kunnolla vasta
katsottuani sen kokonaan. Sarjan alku on jo vahva, mutta se vaikuttaa vielä
yksittäisen kauden aikana paljolti tyypilliseltä rikossarjalta. Tuntuisikin
sekä kokemuksen että pienen pohdinnan jälkeen siltä, että sarjan hienoimmat
piirteet näkyvät parhaiten vasta suurempia kokonaisuuksia tarkasteltaessa.
Ensimmäisen kauden hahmokaarti ja tapahtumat osoittavat jo
sarjan välttelevän sankareita. Sankareita monet hahmot tosin ovat, mutta vain
siitä syystä, että katsojina me seuraamme heitä. Tarinankerronnan arkisin
taikakeinoin esitettynä hahmoista tulee sympaattisia, ainakin siinä mielessä,
että heistä pidetään tavalla, joka arkielämässä toistuessaan osoittaisi suurta
moraalin ja tunteiden harhautuneisuutta. Myöhemmillä kausilla samat ja uudet hahmot
tekevät myös sankaritekoja, ylittävät järjestelmän individualismin rajoitteet
ja muokkaavat maailmaa haluamakseen. Tämäkin vain ammutaan sarjassa
määrätietoisesti alas ilman, että näin tehtäessä vedottaisiin yksilön (yksinkertaiseen)
pahuuteen tai yksittäisten mätien omenien vaikutuksiin suurissa
organisaatioissa tai yhteiskunnassa kokonaisuutena. Sankariteot synnyttävät
vaikuttavia jännitteitä ja herättävät jopa toiveita kehityksestä parempaan,
mutta ne kumoutuvat systemaattisesti vääjäämättömissä vaikutuksissaan. Ennen
kaikkea syy on siinä, että jokainen teko vaikuttaa toisiin ihmisiin. Yhdestä
näkökulmasta ”oikea” teko uhkaa toisten ihmisten elämiä ja uria.
Organisaatioissa, korporaatioissa, vastuu laajenee yksilöstä moniin suuntiin ja
uhkaa kaikkien muiden asemia.
Tämä abstraktiokin vain tekee hallaa sarjan kuvauksille,
jotka ovat se realistinen liha luiden ympärillä, joka tekee tarinasta hyvän.
Tarinan rakenne ei tee tarinasta hyvää, tai se ei ole irrallaan esimerkeistä,
kirjoitetuista kohtauksista ja hahmojen dynamiikasta. Käytetään siis
esimerkkeinä vaikkapa Bunny Colvertin yritystä laillistaa huumekauppa
valikoiduilla kaupungin syrjäalueilla ja Hercin ja McNultyn sekä Freamonin
temppuilut rikollisten seurannassa. Jos Colvert onnistuukin mielestään vähentämään
järjestelmän – huumekaupan – ongelmia ja oheisvaikutuksia, teko uhkaa tuhota koko
poliisiorganisaation. Syy on toki osittain moralistinen: idealismin momentti jyrää
jokaisen poliittisen ratkaisun kohdalla pragmaattisten yritysten yli (ja sitä
varten meillä/maailmassa on PR-toiminta ja retorinen maailmanmäärittely). Syvempi
syy sarjan esittämässä todellisuudessa on kuitenkin se, että yksittäinen
ihminen ei voi tehdä tällaisia päätöksiä. Ainoa syy, miksi poliitikot voivat
näin tehdä, on, että heidän nimittämisensä perustuu tällaisten julkisten vastuiden jakamiseen.
Todellisuutta ei saa muokata sankari, vaan yhteisön edustaja. Sankarien
tuhoaminen on koko tämän järjestelmän syy – siis se, että yksilöt eivät saisi
liian suurta valtaa vaikuttaa muiden elämään. Langalla näyttää sankaritekoja, näennäisesti hyviä ja pahoja, ja
tuhoaa sekä sankarit että näiden teot. Se, mitä jää jäljelle, on lohdutonta
katsottavaa, sillä suuret asiat eivät muutu ja vain pienistä asioista on
mahdollista edes kaivaa esille muutoksen mahdollisuuksia. Jos siis viimeisellä
kaudella pahamainen gangsteri ja tämän organisaatio saadaankin kiikkiin,
sankariteot itsessään tekevät teon tyhjäksi. Lakiin nähden virheellinen
toimintatapa purkaa toiminnan vaikutukset. Ainoa asia, joka osittain korjaa
sankarin rimpuilun on järjestelmän osittainen toimivuus – ”pahakin” toimija voi
jäädä kiinni todellisuuden tai lain rikkomisesta, useimmiten kuitenkin vahingossa.
Tämä kuvio toistuu toistumistaan, samoin kuin pienet tapahtumakuviot
sarjassa yleisesti. Syyttäjä haukkaa liian ison palan kunnianhimossaan – ja tuhoaa
toimintansa perusteet. AY-johtaja tekee kaikkensa pelastaakseen toimialansa –
ja hävittää järjestönsä rippeetkin. Tällainen romahduttava toiminta on aina
yksilöllistä tai parin henkilön salaista puuhailua, mutta sen vaikutukset ovat
aina yhteisölle vahingollisia. Langalla
toimii kokonaisuuksina (kokonaisuutena tai kausien yhdistelminä), sillä tämä
syklisyys paljastuu tarinallisesti tyydyttävästi vasta tarpeeksi laajalla
otoksella. Sarja myös rakentaa sankareita luodakseen dramaattisen jännitteen,
jolla sankariteot voidaan nähdä lupaaviksi alun alkaen. Moraalisesti lupaava
hahmo, vaikkapa hyväksikäytetty liki katulapsi Michael, kääntyy aivan eri
uralle kuin mitä toivoa saattaisi, samalla kuin pikkumainen valehtelija luikkii
virheineen karkuun ja pääsee irti väkivallan ja rikoksen kierteestä. Katarsista
saa hakea pettymysten vyörytysten alta, mikä ei tarkoita, että Langalla pyrkisi optimismin tuhoamiseen.
Yhteiskunta vain on niin monimutkainen kokonaisuus, että sen ongelmia ei
sankarein tai yksittäisteoin ratkaista.
Sarja alkaakin keskeltä tapahtumia. Barksdalen
rikollisorganisaatio on olemassa, valmiina, ja se pitäisi saada ymmärrettyä ja
rikoksistaan kiinni. Henkilöitä liitetään yhteen, myöhemmin heidät hajautetaan
eri puolille yhteiskuntaa ja organisaatioitaan. Kaudet päättyvät, samoin koko sarja,
mutta mikään ei lopu. Alku ja loppu ovat olemassa vain sarjan muodon
vaikutuksena. Päätös on kollaasi hahmojen tulevista tai myöhemmistä vaiheista
katsojan ”huijaukseksi”, sillä jos pieniä toiveita yhteiskunnan (siis sen
sisältämien ihmisten) kannalta paremmasta, toimivammasta tulevaisuudesta onkin herätelty,
vähintään yhtä moni tällainen toive on petetty, usein silmänräpäyksessä.
Rikokset jatkuvat, poliisitoiminta jatkuu yhtä kyvyttömänä, samat toimijat jatkavat
uriaan ja mahdollisesti moraalisesti hyväksyttäviä toimiaan toisaalla. Jos
taitava puhuja ja lupaava ja toiveikas poliitikko onkin päässyt nousemaan
hyviin asemiin, tämän kyky tehdä parannuksia on välittömästi tuhottu. Kun palavasti
hyvään poliisityöhön suhtautuva, lojaali poliisijohtaja pääseekin kiipeämään
kuin vahingossa yhä merkittävämpiin tehtäviin, odotukset poliisityöltä – ja siis
annetut lupaukset paremmasta – petetään, ja seuraajaksi valitaan lisää samaa
toimimattomuutta tarjoava sätkynukke. Joku silti jatkaa muutoksen hakemista,
joko toisaalla, ulkona poliisityöstä tai katujen väkivaltayhteisöistä, tai
aloittaen paikasta, jossa joku on jo jossain vaiheessa sarjaa ollut: Carver
nousevana kunnianhimoisena lupauksena poliisilaitoksella, Michael huumekauppiaiden
nimellisesti oikeamielisenä kupparina.
Jäljelle jää jatkuva, arkipäiväinen väkivalta ja korruptio,
johon poliisipuolella ei tartu kukaan missään vaiheessa, paitsi satunnaisesti,
kun yksittäinen ihminen saa siitä tarpeekseen (ja on valmis riskeeraamaan joko
poliisityön tai oman maineensa). Langalla
on hurja kuvaus yhteiskunnasta, jossa moraalista toimintaa ei ole hylätty
synkkyyden tyyli-ilmiön tai harmaan sävyjen kaltaisten yksinkertaistavien
ratkaisujen alle. Sarja ei ehkä ole poikkeuksellinen tai niin erilainen kuin
annan ymmärtää, mutta se on syvempi ja yksityiskohtaisempi kuvaus laajoista
asioista kuin mitä olen tottunut näkemään. Moraalisten ratkaisujen tekeminen ei
ehkä ole hävinnyt mihinkään, se vain on saatanan vaikeaa.
Tämän enempää ajatuksenvirtaa en tällä erää jaksa –
luovuttajan ratkaisu, tiedän, mutta näin kuitenkin teen.
