Ei ole kesäyö, ei juuri laula lintuset ja pauhaa metsäkanat. Kussa olemme, siitä itken ja etsin sydämelle lepoa ja rauhaa.

Tämä aika on aivan kamala. Hyvä jos olette vielä jotenkuten järjissänne. Minä ainakin alan olla kulunut ja väsynyt, suussa tomun maku. Kuin olisi rullattu mattoon odottamaan siivouspäivän puistelua, jota ei tule, koska se puistelijakin on jo ajat sitten luovuttanut ja istuu pölykasojen keskellä tuijottamassa striimauspalvelun alkuvalikkoa vailla edes mielihalujen nykimistä mielen ohjaimissa. Aloitin uuden työn - jota en voi sanoa rakastavani - ja löydän senkin vuoksi itseni hekottelemassa järjettömälle ajatukselle töiden jatkamista klo 22, että saisi unta kello neljänkin jälkeen. (Mikä näissä kliseissä on, kun ne tarttuvat kiinni joka kaarteessa? Ollapa kyllästynyt töihin, mutta silti niiden nielemä: omaperäisin kokemus kuunaan.) Mitään ei voi tehdä, mitään ei jaksa tehdä, mitään ei näe. Viikon kohokohdaksi muodostuu se 15 minuutin euforia töiden loppumisesta perjantaina, ennen kuin edellä mainittu aloitusvalikko katsoo minut varpaista karkaavaan hiusrajaan ja sylkee ulos lukemaan kirjaa, josta ei koskaan puhu kenellekään. Lauantaina jo väsyttää. Pitäisi levätä, vaikka vertauskuvan ladatut akut seisovat energiaa pullollaan päivästä toiseen vailla piirejä purkautumiseen. Piirit ovat rikki, ei ole kosketusta. Piiritys sulkee sisäänsä, näkymättömänä ja repalaisena. 5000 tartuntaa kahdessa viikossa, mutta mitä se on? Uhka. Kauna siitä, että ihmiset istuvat kahvilla ja kaljalla ja sinä et. Kaikki kengät ovat rikki, mutta kestävät kynnyksen yli töihin, jos eivät kuitenkaan kynnystä lähteä kauppaan.
Samahan se on ilmastonmuutoksen kanssa, kauna ja katkeruus, yritystä elää moraalisesti. Ei mennä siihen.
Ehkä kesällä! Ensi vuonna Jerusalemissa! Ilomantsiin pääsee vielä. Antakaa toivo THL, HS, KRAR. Vitsi, vitsi - en oikeasti jaksa lukea sitä lehteäkään. Mutta jos nyt joskus tulisi rokote. Twitterissä jenkki neuvoo Eurooppaa, että kuten intohimo määritelmän mukaankin toimii, EU:n köyhistelyintohimo pakenee järkeä: "just pay the companies who cares". Olisipa mahdollisuus poliitikoilla tuottaa onnea ja paljon: lupaisivat paljon, tekisivät paljon ja todistelisivat kuin rakastaja romanssissa, kuinka raha on tämän rinnalla merkityksetöntä. Mitä vain minun onneni tähden.
Mikä onkin se odottamani silta opetukseen ja lopputulemaan, jonne halusin kulkea kautta rantain itkeskellen keksimiäni. (Mutta rannasta se silta vain on löydettävissä.)
Tämä on merkityksetöntä. Kestettävä ja siksi kestettävää. Haluan jakaa tätä tympäännystä ja hirvitystä, mutta todelliset kärsijät emme ole me. Jos siis luet tätä kieltä, et joudu kärsimään. Toinen ihminen, pitkälti samaa verta ja samoja toiveita ja lähimmäisenrakkautta pullollaan, kuolee nälkään, köyhyyteen, estettäviin tauteihin - ja ehkä joku harva jopa tähän meidän täällä suurieleisesti muka-kantamaamme piikkikruunuun, koronaan. Kaikki tämä raha ja tahto - jota voisi olla enemmänkin - menee pitkälti osattomilta ohi. Nyt passivoi ja perkaa elämänhalun rääppeitä todella paljon, mutta en taistele elämästä tai joudu vartomaan vieraiden hanojen ja purojen uudelleen aukeamista. Kestetään siis. Toivotaan rokotteita taivaalta ja jatketaan rahan painamista, kun Eurooppa on immuuni. Sitten tämä rannan ruikutus olisi ehkä jonkin todellisen arvoista ja säästäisi ihmiset sellaiselta kärsimykseltä, josta me emme tiedä mitään. Sellaista minun sukupolveni sokeille (kuten minä) vierasta kärsimystä on luvassa vieraille vielä liki rajattomasti, joten nyt on aina sopiva tilanne niellä puhtaaseen järviveteen rannalla tippuvat kyyneleet ja pitää mielessä, kuka tällä pallolla todella on hukassa ja kaipaa apua. Hirveä aika, hirveä vuosi, voin pahoin, mutta jotain normaalia vielä tulee meille. Pitää jaksaa suhteuttaa. On kategorisen imperatiivista pitää tyyni ja kantaa vaan. Jaksellaan, kestellään, diskossa nähellään.