Imitation Game (2015)

Pari ideologiakriittistä huomiota.

Imitation Game oli pätevä suurten yleisöjen tunnedraama historiallisesta uroteosta. Elokuvan onnistumiset ovat, että siinä välittyy tapahtumaketju ja siinä viitataan poikkeuksellisten tapahtumien poikkeuksellisiin toimijoihin, oikeissa kohdin tunteisiin vedoten.

Päällimmäinen vaikutelma elokuvan yhteiskunnallisuudesta, sen tavasta kuvata - tai ohittaa - maailman todellinen keskeneräisyys, liittyy Alan Turingin homoseksualisuuteen. Vaikka elokuvan avoimesti esille ottama kanta toisen maailmansodan aikaiseen maailmanpoliittiseen tilanteeseen ei ole yksioikoinen, kaikki sanomatta ja näyttämättä jäävä osoittaa elokuvan täydellisen kelvottomuuden historian ja yhteiskunnan kuvauksena. Mikä ei ehkä olisi ongelma, mikäli viimeistään kliseinen parateksi-infopläjäys elokuvan lopussa ei yhteiskunnan moraaliin vedoten samalla aukaisisi historian matopurkkia vastakarvaan lukevan katsojan silmille.

Suoraan elokuva siis kertoo katsojalle, että sota on vaikeaa. Sodassa joudutaan uhraamaan viattomia, jotta oikeus lopultakin toteutuisi. Näitä päätöksiä tekevät ihmiset, jotka eivät itse joudu kärsimään, ja näistä ajatuksista hyvää tragediaa hetkittäin saadaankin aikaiseksi. Vaikka elokuva ei sitä suoraan kerro, yksityiskohtiin hetkeksi paneutuen ("tarvitaan tarpeeksi tiedustelutietoa, että tilanteeseen voidaan vaikuttaa suuremmassakin mittakaavassa, mutta ei niin paljon, että tilanne muuttuu jälleen epäennustettavaksi" - tämä siis suora ajatus, ei lainaus) se muistuttaa katsojaa siitä, että sota ei lopu yhdellä hopealuodilla, vaikka siitä olisikin unelmoitu ja hopealuodilta näyttävä ja tuntuva asia eteen ilmaantuisikin.

Samalla tavalla katsojalle näytetään poikkeuksellisen ja/tai poikkeavan yksilön kohtaama viha ja pelko, ja pääosin näistä elokuvan varsinainen muoto rakentuu. Suuren yleisön elokuvan tapaan aforismiin pelkistettävä opetus (enkä tarkoita tätä varsinaisesti halventavana asiana) toimii tarinan monissa käännekohdissa ja osoittaa proppilaiselle sankarille suunnan, kun se on hukassa. Vääryys on vääryyttä, ja se näyttää ja tuntuu juuri itseltään.

Imitation Game kuitenkin osoittautuu kuitenkin täysin tyypilliseksi mutkattomaksi tunneteatteriksi, eikä halua millään tapaa käsitellä yhteiskunnan todellista ristiriitaisuutta. Mikä on valitettavaa, kun kyse on niinkin ajankohtaisesta ja vaikuttavasta kulttuurisesta merkistä kuin Alan Turing. Vaikka Turing elokuvassa vältteleekin selkeää nationalismia, hänen kohdallaankaan maailman todellinen epäoikeudenmukaisuus ja normaaliuden perversio eivät tule käsitellyksi. Tätä ei vain uskalleta tai haluta tehdä, kun etsitään yhteisiä nimittäjiä (ja Oscareita ja yleisöjä ja kaikkea muuta siihen liittyvää).

Jopa normaalin ja poikkeuksellisen rajat hämärretään, mikä on ehkä vielä valitettavampaa estetiikan tai viihteen kuin yhteiskunnallisuuden kannalta. Poikkeuksellinen älykkyys on jotain epämääräistä: täyttä poikkeavuutta Turingin kohdalla, saman asteikon tuntematonta yläpäätä muiden elokuvan älykköjen kohdalla. Oli suuri harmi, että älykkyyttä, koodeja ja logiikkaa temaattisesti vähintäänkin sivuava teos ei yrittänyt kuvata näitä suoraan. Uutta työntekijää hakiessa Turing järjestää kokeen, jonka mahdoton tehtävä jää täysin esittelemättä: älykkyys on siis jotain mystistä, johon tavallisella ihmisellä ei oleteta olevan pääsyä, edes periaatteen tasolla. Tunteet jylläävät, kaikki kiinnostava ja todellinen on tarpeetonta. Perinteistä katsojan aliarviointia. Turingin kuuluisa konekin on vain nuppeja pyörittävä dynamo- tai Lego Technic -koje. Koneiden älykkyys käsitellään ihmisen ajattelun kautta, mutta ei "ajattelua" syvemmän tai kuvaavamman käsitteen avulla, mikä on suuri pettymys infografiikan aikakaudella. Älykkyys on vaikeaa, vaikea sanaristikko on vaikea - ja kaikki vaikea on arvotonta elokuvan katsojalle (elokuva esittää).*

Kuten sanottua, elokuvan lopputekstit osoittavat kaiken edeltäneen ristiriitaisuuden, tai siis kykenemättömyyden esittää yhteiskunnan ratkaisemattomia ristiriitoja. Teksteissä vedotaan katsojan käsitykseen oikeudenmukaisuudesta, mutta epäoikeudenmukaisuus sijoitetaan turvallisesti menneisyyteen, jo nykyhetkessä (tässä esiintymismuodossaan) ratkaistuna. Alan Turing kuvataan elokuvan kuvaamassa tilanteessa maailman tärkeimmäksi henkilöksi, joka käytännössä ratkaisee toisen maailmansodan lopputuloksen, mutta elokuva ei tohdi ottaa esille sitä mielettömyyttä, että yhteiskunnan luonteeltaan rikolliseksi ja sairaaksi poikkeamaksi tuomitsema yksilö ei kyseenalaista saman yhteiskunnan mielekkyyttä edes yhdellä julki lausutulla sanalla. Kaikki vääryys ja inho elokuvassa on yksilöä koskevaa, henkilökemiaa. Yhteiskuntaa ei kritisoida sanallakaan - jos jokin onkin väärin, se esiintyy pysyvänä, valitettavana tilana. Englantilainen yhteiskunta on hyvä ja sitä tulee puolustaa suuremman uhan edessä, mutta vaikka elokuva kuvaa juuri Turingin yhteiskunnasta aiheutuvaa ahdinkoa, itse inhimillistä maailmaa ei uskalleta arvostella. Elokuvan muoto, rakenne, palauttaa Turingin traumat koulun ihmissuhteisiin, tarkalleen siis koulukiusaukseen. Jos Alan vain ei olisi erilainen, ei häntä ehkä tuomittaisi, eikä hänen tarvitsisi hakea turvaa koneen logiikasta. Kun sodanaikainen todellisuus, jossa yhteiskunnan ratkaisematon ristiriitaisuus työntää Turingin tämän henkilökohtaiseen ristiriitaansa, halutaan kyseenalaistaa, tarvitaan ajallinen ero. 50-luvun jälkikäteisestä turvasta pahaa ja epäoikeudenmukaista menneisyyttä voidaan turvallisemmin töllistellä, kiitos rehdin Bobbyn näkökulman. Kukaan ei kuitenkaan vastusta Turingin rikosta tai sanallista tyytymättömyyttään siitä, vain Turingilla yksilönä on väliä.

Kaiken kruununa lopun infotekstin kerrotaan, että vuonna 2013 kuningatar Elisabet armahti Alan Turingin. Suoraselkäinen henkilö olisi uskaltanut lisätä virkkeeseen edes sanan "vasta".

*Vielä kirjoituksesta unohtunut huomio:
Älykkyys ja nerous on sikälikin kummallisesti esitetty, että (jos oikein muistan) todelliset muutokset ja edistykset tapahtuvat enemmänkin "tavallisuuden" opetusten kautta. Usein kun jokin ongelma uhkaa kaataa koko projektin, älyn tai kekseliäisyyden sijaan ongelman ratkaisee empatia. Kun Turingia uhkaa irtisanominen, tämän työkaverit saapuvat puolustamaan Turingia (koska Keira Knightleyn esittämä hahmo oli aiemmin saanut Turingin luomaan näihin lämpimämmät suhteet).

Kekseliäisyyttä on toki sekin, että Turing löytää Knightleyn hahmolle hyväksyttävän työtehtävän, ja se, että Turing tietoisesti loukkaa vaimoaan, jotta tämä ehkä suostuisi irtaantumaan hänestä ja olisi sitä myöten paremmassa turvassa vakoiluvyyhtien keskellä. Mutta ne eivät suoranaisesti ole poikkeuksellisen älyn aikaansaannoksia. Sellainen älykkyys joka teki Turingista ratkaisevan henkilön Enigman purkamisessa ja tietojenkäsittelyn historiassa on ikään kuin itsestään tapahtuvaa. Sitä ei kuvata esimerkiksi esittelemällä niitä erityisiä, mahdottomia ongelmia, joita Turing käsitteli, kuten uusien koodinmurtajien hakutehtävänkin kohdalla kävi. Älykkyys ja vaikeiden ongelmien ratkaisut ovat poikkeuksellisten yksilöiden normaalia toimintaa. Eivätkä ne siis ole asioita joilla katsojan päätä tulisi vaivata, joita katsojan tulisi tavoitella.

Lisäksi naistutkijan yhteiskunnallinen mahdottomuuskin vain puretaan roolittamalla tämä sihteeriksi, ei esimerkiksi ottamalla asiaa suoraan esille. Suora valitus ja huuto voisi toki olla anakronistista, mutta ohittamalla ongelmat koko yhteiskunnallinen järjestys normalisoidaan: älä pidä ääntä, välttele konfliktia. Tyytymättömyys jätetään katsojan kontolle: pöyristy, vihastu, protestoi vain jos satut haluamaan. Ja kuten sanottua, tämäkin ongelmahan ratkaistiin jo menneisyydessä.

Post-ironinen fanitus

Kulunut ja kaluttu aihe, josta minulla ei edes ole hyvää tai mielenkiintoista käsitteellistä tietoa, mutta kommentoinpa kumminkin, kun mieli ei malta olla laukkaamatta.

Kotus-blogi: "Liske päivystää iltakurkkua"

Hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus, josta en ole oikeastaan eri mieltä kuin lopun käsitteiden kohdalla. Verrattain uusi klisee, suhtautuminen "vilpittömästi mutta etäisesti" johonkin pitää sisällään omituisen suhteen ulkomaailmaan. Kielitoimiston sanakirja antaa sanalle vilpitön muun muassa merkitykset suora ja teeskentelemätön. Vaikka ei puhuttaisi valheellisesti, tuntuisi joka tapauksessa siltä, että "jonkinlaisen suodattimen läpi" tai etäisesti ilmaistu asia ei ole suoraa tai teeskentelemätöntä.

Miksi siis puhua post-ironisuudesta? Ymmärrän, että kyse on juuri tietynlaisesta tai tietyllä tavalla ilmaistusta suhteesta, joka vieläpä ehkä eroaa ironiasta (tässä kohtaa siis epäröin, en tiedä sisältyykö ironian määritelmiin sekä-että-suhtautumista), mutta mikä sen suhde on ironiaan, jos se ei ironiaa kuitenkaan ole?

Käytännön tasolla kyse on pelosta. Ja tällä käsitteiden ihmettelemisellä on käytännön merkityksensä. Jos päällimmäisin ja vallitsevin tapamme fanittaa on post-ironisen etääntyneesti (jota en siis sano tämän artikkelin vaan yleisemmän kokemuksen perusteella), kuristamme koko ajan itseämme viemällä meiltä ja muilta rohkeutta intoutua ja tehdä itse asioita. Väitän tyypilliseksi näkemääni sosiaalisessa mediassa jaettua videota, jossa kuvattiin hassunkurista vähäväkistä ja ei-kokomustaa moshpittiä, jota kuvattiin maailman noloimmaksi (tai jotain muuta hyperbolista). Pilkka kohdistui tanssiviin nuoriin (sillä nuoria he olivat, teinejä jopa), vaikka ivata pitäisi niitä ihmeen monia ihmisiä, jotka keskittyivät tilanteen kuvaamiseen erinäisillä laitteillaan. Mikä suhtautuminen maailmaan se sellainen on?*

Siinä se oli. Ei mitään uutta, ei ratkaisua. Pelkkää pohdintaa käsitteistä, jonka koin itselleni merkitykselliseksi. Jos post-ironia on yksi ja määriteltävissä oleva suhtautuminen asiaan, sen nimen tai käsitteen soisi olevan erillään ironiasta. Jos ironia (Kielitoimiston sanakirja: (sala)iva!) pitää sisällään mahdollisuuden ivata ja sympatisoida samalla ilmaisulla, ei post-ironia eroa ironiasta (tarpeeksi) ja lisäksi se on kuvauksena kömpelön pseudoälykäs (kuten tämäkin). Sympatian mahdollisuuden pois sulkeva ironia taas eroaa post-ironiasta juuri kaikkein merkityksellisimmällä tavalla.

Itse fanitan post-ironisesti – tai sanotaan häpeillen – muun muassa balladeja, liian hyviä hyvissankareita ja valmiskastikkeita.

*Hierarkkinen? Estoinen? Ymmärtämätön? Kuvaajaa (joka kuvailee noloksi) täyttää epätoivo siitä, että on alempana kuin joku muu, joten on päästävä alentamaan muita, siinä toivossa, että tulee samalla nostaneeksi itsensä ylemmäksi. Löytymättä ovat hänellä keinot a) tehdä itse jotain tanssin tai ilmaisun perimmäiset nautinnot tavoittavaa b) ymmärtää näitä jälkimmäisiä.

Iain M. Banks - Consider Phlebas

(read over three months, ensuring many mistakes)

Generally, the novel is very attractive, specifically as space opera. There is history, backstory, to the world invented, and its two central cultures are worthy of antagonism. By which I mean that the division is not black and white or not too straightforward a caricature of 'real' stereotypes, at least initially. The end result and image one forms of the Culture-Idiran divide is not very original, however, at least approached in the 2010s, with over a decade long context of discourse about democracy and religious extremism.

The part I am, shamefully, the least capable of analysing, the writing itself, is well-handled. The imagery and exposition is comely in both style and imagination: I don't recall encountering any cringeworthy phrases, and the world-building is up to all standards of operatic science fiction.

There are memorable characters and descriptions of invented cultures. Banks's machines are especially distinctive, although the science fictionally prosaic or material explanation for their 'human' erring is conspicuously missing. Nonetheless, the friction between the anti-machine and the machine intelligences can be delightfully well-handled, as it does not seem to revert to stereotype and expected stances in the dialogue.

But there is something very unappealing in the novel. The structure of the narrative is at least in the very end somehow naturalistic in its spiral into catastrophe for the main protagonist. His position, his attitude and ideology, drives him into the conflict with all parties in a way that allows no suitable escape, and it seems that there whereas the events continually take turns for the worse, they do so by first allowing contrived hope or lulls in the narrative. Warning signs are ignored, cameras are inactive, and threats misinterpreted, only for these to spring more and ever more dangerous dangers.

There are also great pleasures to be had in Banks's narrative style, however. I recognise the pacing of the narrative of Consider Phlebas from his later novel The Algebraist, which I liked very much, and which in turn suggests the strengths of Banks's writing here as well. One can well criticise Banks's overuse of exposition (not my own observation, however), and Phlebas does feel somewhat too long for best effect, but the way he constantly diminishes heroism and the pattern of epic characters, very much misused in genre fiction and simple storytelling, is remarkably distinctive and pleasing. Whereas in Hollywood, and in the amnesic storytelling traditions of (let's face it) genre fiction at its most unimaginative for example, traumatised characters do not in Banks's fiction overcome their flaws and rise as positive heroes for their contexts. Mostly, they end up destructive and suicidal, which never bodes well for however follows them, willingly or not. Banks has a very good grasp of flaws, ideologies, and the contradictions they create.

Consequently, Phlebas spends much time building its narrative and its world, and very little time to spring the finale it is working towards. It might seem tedious at times, and it did for me, but the prize of diminishing the healing powers (in the sense of healing the contradictions and wounds of the societies they are depicted in) of the characters were are watching so intently naming and revealing their traumas, not to mention creating new ones, is cathartic, yet not in a pedagogical or preaching fashion. These fictions take the material of heroic action and adventure to their logical conclusions, which is very much laudable. Furthermore, it is done in a way that steers clear of the worst romantic clichés about tragic protagonists.

I do have further issues with Banks's fiction, for example his sometime very awkward dialogue, but the tone of his work mostly overcomes the minor problems in the writing. At least if one approaches the work specifically as science fiction, for at least in Consider Phlebas, the weight of depicting such different cultures and heavy narrative turns seems to bend the representation of character, of inward cognition, and cultural details and features together with the narrative elements themselves, like starlight coming from behind an anomaly of mass (if this image is at all functional): the intricacies and highlights of the latter are lost in the thicker lines of the former, of war, action, juxtaposition of radical aliens.