Suomettuminen, häpeä, kulutus

Tämä oli hyvä eli hyvin kirjoitettu kolumni. Ihmisen kokoinen, mutta käsittelee ihmistä suurempia asioita.
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008562613.html

Minulla ei ole tietoa, kokemusta tai muuta tuntemusta suomettumiseen, mutta sitä on mielenkiintoista pohtia juuri nyt. Ajatus häpeästä ja sanojen välttelystä, katseen kohdistamisesta muualle eli arkeen ja muihin realiteetteihin ovat samalla tavoin pakottavan ajankohtaisia. Mistä me siis käännämme katseemme? Mitä häpeän kanssa pitää tehdä?
Ymmärrys historiasta, joka perustuu häpeään ja moraaliseen tajuun oikeasta, siis ajan suomilla tuomioilla ja oikeilla ratkaisuilla, ei ole kovin kannatettava, koska se hukkaa menneisyyden sotkuisuuden historian selkeyden tiellä. Neuvostoliitosta hiljentyneellä ihmisellä oli tuhat syytä olla ajattelematta asiaa, toiset niistä laskelmoivia, toiset tahattomia, osa ehkä harkitun moraalittomia. Hiljennetyillä on kaikki syy olla katkeria tai saada sympatiaa. Moraalista sai palkkion sijaan rangaistuksen.

Mutta mistä me ajattelemme ohi? Jos totuuden torven olisi pitänyt havahduttaa häpeälliseen käytökseen siellä menneessä, uskallammeko vaatia samaa nykyhetkessä? Ajattelen tässä ilmastonmuutosta ja ylikulutusta, lempiaiheitani(ko). (Ei - haluaisin ajatella kaikkea muuta.) Samaa kovahermoista puhetta totuuksista nimittäin kaivataan juuri nyt, kun kulutamme luonnonvaroja aivan kestämätöntä vauhtia. Meillä on kaikki (riittävä) tieto maailmassa siitä, mitä ilmastonmuutos tekee ihmisille, sadoille, koralleille, kalansaaliille, rannikoille, jäätiköille ja Helsingin pulkkakeleille, mutta meillä on myös verraton kyky elää vuodesta toiseen jokseenkin samalla tavalla. Katsotaan vähän ohi, arkeen ja realiteetteihin. Maantieteelle emme mitään mahda, mahdammeko ilmastotieteelle?

En väitä tai ajattele, että nämä asiat, suomettuminen ja ilmastonmuutos-ylikulutus, ovat verrattavia, eikä historia toista itseään koskaan muutenkaan samalla tavalla, sanonnoista viis. Ajattelen vain, koska ajatukseni tähän vetävät. Emme pääse häpeällä myöskään kulutuksessamme kohti kestävää normaalia, sillä ei ihminen kestä häpeää, varsinkaan asioista, jotka täytyy tehdä (viedä lapset päiväkotiin, asua siellä missä halutaan; valita ruudulta kahdesta vaihtoehdosta hinnaltaan pienempi ja ajallisesti nopeampi).
En todellakaan elä ihannoitavalla tavalla ja oikein, mutta heikon itsetunnonkin vuoksi en voi olla ajattelematta, että haluan elää elämää, jota en häpeä (silmät päästäni) 20 vuoden kuluttua. Miltei mikään ei ole täydellisen varmaa, mutta väitän että hyvin lähellä päästään, jos ennustetaan, että tulevat aikuissukupolvet tulevat katsomaan tänne menneeseensä ällistellen tätä piittaamattomuutta*. Meillähän on aivan selvää tietoa ja moraalinen kompassi, joka näyttää oikeaan (länteen!). Miksi on mahdotonta hidastaa? Historiantajuisille jää tulevaisuudessakin tehtäväksi selittää, että meilläkin oli arkemme ja realiteettimme.

Ei tämä ole suomettumista. Tietoa me saamme, meillä on välttämätöntä ja itseisarvoisen tärkeää vapautta saada ja levittää sitä. Emme sulje silmiämme emmekä käsiämme selkiemme taakse yrityksessä miellyttää ulkopuolisia. Mutta jokin tässä ajatuksessa minua vaivaa.

Jari Tervo toteaa tuon mainitun tv-sarjan lopussa: "Kansan ei kannata valehdelle itselleen. Siitä ei hyvää herkeä." Minusta me valehtelemme itsellemme päivittäin. Kenenkään ei tarvitse aivan tavallista, kiireistä elämäänsä hävetä, mutta paljon meillä on arjessamme käsiteltävää, jos on menneisyydessäkin. Mistä nämä laitteet (vuoden välein) tulevat, mistä tulevat vaatteet ja ruoka, koboltti, fosfori ja hiilivedyt? Miten paljon sähköä me voimme kuluttaa ja tarvita ja missä se kuluu? Harva häpeää elämäänsä 60-80-luvuilla suomettumisen vuoksi, ja harvan pitäisi hävetä elämäänsä 2000-2020-luvuilla, mutta yhteiskuntana (kansana, kuten Tervo sanoo) tässä olisi syytä tutkia itseämme. Yhteiskuntana meillä on työtä nykyisyyden tottumuksissammekin, itsestäänselvyyksien - halpaa! kestämätöntä! - myötäilyssä.
Tämä on toki kaikki keskiluokkaisen, vakavaraisen ihmisen omahyväistä supattelua: vähävaraisemmalla ihmisellä ei ole samoja mahdollisuuksia ja kapasiteettiä suunnitella arkeaan uudestaan. Mutta jos voi vaatia menneisyyden ihmisiltä rohkeutta, jopa uhmakkuutta, tosiasioiden valossa, täytyy voida tunnustaa vaivaannuttavia tosiasioita nykyisyydessä.


Meinasin jättää tämän pessimistisen, hölmön tekstin julkaisematta, kunnes vastaan tuli - kulutus:
https://www.maailmankuvalehti.fi/2021/vain-verkossa/pitkat/hiilineutraali-valtio-jossa-asustaa-hiilisyoppo-kansa-ulkoistammeko-paastomme/

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008536987.html
"Teknologiset keinot eivät tule riittämään"

*Ajattele lajikatoa. Katso lapsen kanssa dokumentti zairenleveähuulisarvikuonosta ja mieti miten selittäisit tälle - mitään. Miten silloin elän maailmassa, jossa ei ole tiikereitä, gorilloja, jääkarhuja ja muita isoja asioita, jotka olivat osa omaa lapsuutta ja muuttuvat arkistomateriaaliksi. Ajattele sitten puolestaan niitä toisia, lyhytnäköisiä idiootteja, jotka tappoivat dodot, stellerinmerilehmät, muuttokyyhkyt ja vaikka mammutit sukupuuttoon. Jotka melkein tappoivat melkein kaikki valaat sukupuuttoon, niin, että koko valtamerten ravintoketju on tänä päivänäkin vain varjo siitä, mitä se oli ennen ihmisten tehokkuutta. Samoja ihmisiä samoine Maslowin monikulmioineen, eri tavat ja ajatukset vain - mutta noin periaatteessa nyt on enemmän tietoa ja ennustuskykyä.
(Sadassa vuodessa ihmiset metsästivät kaksi miljoonaa hetulavalasta, joiden yhteelaskettu paino vastaa kaikkien nykyisten luonnonvaraisten nisäkkäiden painoa. Ennen teollista valaidenmetsästystä nämä hetulavalaat söivät vuodessa arviolta 430 miljoonaa tonnia krilliä (muista, vuosittain), mikä on kaksi kertaa enemmän kuin samaa krilliä on nykyisin merissä jäljellä - ja massana kaksi kertaa koko ihmiskunnan vuotuisen merikalastuksen verran.)
https://doi.org/10.1038/s41586-021-03991-5

 Ei ole kesäyö, ei juuri laula lintuset ja pauhaa metsäkanat. Kussa olemme, siitä itken ja etsin sydämelle lepoa ja rauhaa.

Tämä aika on aivan kamala. Hyvä jos olette vielä jotenkuten järjissänne. Minä ainakin alan olla kulunut ja väsynyt, suussa tomun maku. Kuin olisi rullattu mattoon odottamaan siivouspäivän puistelua, jota ei tule, koska se puistelijakin on jo ajat sitten luovuttanut ja istuu pölykasojen keskellä tuijottamassa striimauspalvelun alkuvalikkoa vailla edes mielihalujen nykimistä mielen ohjaimissa. Aloitin uuden työn - jota en voi sanoa rakastavani - ja löydän senkin vuoksi itseni hekottelemassa järjettömälle ajatukselle töiden jatkamista klo 22, että saisi unta kello neljänkin jälkeen. (Mikä näissä kliseissä on, kun ne tarttuvat kiinni joka kaarteessa? Ollapa kyllästynyt töihin, mutta silti niiden nielemä: omaperäisin kokemus kuunaan.) Mitään ei voi tehdä, mitään ei jaksa tehdä, mitään ei näe. Viikon kohokohdaksi muodostuu se 15 minuutin euforia töiden loppumisesta perjantaina, ennen kuin edellä mainittu aloitusvalikko katsoo minut varpaista karkaavaan hiusrajaan ja sylkee ulos lukemaan kirjaa, josta ei koskaan puhu kenellekään. Lauantaina jo väsyttää. Pitäisi levätä, vaikka vertauskuvan ladatut akut seisovat energiaa pullollaan päivästä toiseen vailla piirejä purkautumiseen. Piirit ovat rikki, ei ole kosketusta. Piiritys sulkee sisäänsä, näkymättömänä ja repalaisena. 5000 tartuntaa kahdessa viikossa, mutta mitä se on? Uhka. Kauna siitä, että ihmiset istuvat kahvilla ja kaljalla ja sinä et. Kaikki kengät ovat rikki, mutta kestävät kynnyksen yli töihin, jos eivät kuitenkaan kynnystä lähteä kauppaan.
Samahan se on ilmastonmuutoksen kanssa, kauna ja katkeruus, yritystä elää moraalisesti. Ei mennä siihen.
Ehkä kesällä! Ensi vuonna Jerusalemissa! Ilomantsiin pääsee vielä. Antakaa toivo THL, HS, KRAR. Vitsi, vitsi - en oikeasti jaksa lukea sitä lehteäkään. Mutta jos nyt joskus tulisi rokote. Twitterissä jenkki neuvoo Eurooppaa, että kuten intohimo määritelmän mukaankin toimii, EU:n köyhistelyintohimo pakenee järkeä: "just pay the companies who cares". Olisipa mahdollisuus poliitikoilla tuottaa onnea ja paljon: lupaisivat paljon, tekisivät paljon ja todistelisivat kuin rakastaja romanssissa, kuinka raha on tämän rinnalla merkityksetöntä. Mitä vain minun onneni tähden.
Mikä onkin se odottamani silta opetukseen ja lopputulemaan, jonne halusin kulkea kautta rantain itkeskellen keksimiäni. (Mutta rannasta se silta vain on löydettävissä.)
Tämä on merkityksetöntä. Kestettävä ja siksi kestettävää. Haluan jakaa tätä tympäännystä ja hirvitystä, mutta todelliset kärsijät emme ole me. Jos siis luet tätä kieltä, et joudu kärsimään. Toinen ihminen, pitkälti samaa verta ja samoja toiveita ja lähimmäisenrakkautta pullollaan, kuolee nälkään, köyhyyteen, estettäviin tauteihin - ja ehkä joku harva jopa tähän meidän täällä suurieleisesti muka-kantamaamme piikkikruunuun, koronaan. Kaikki tämä raha ja tahto - jota voisi olla enemmänkin - menee pitkälti osattomilta ohi. Nyt passivoi ja perkaa elämänhalun rääppeitä todella paljon, mutta en taistele elämästä tai joudu vartomaan vieraiden hanojen ja purojen uudelleen aukeamista. Kestetään siis. Toivotaan rokotteita taivaalta ja jatketaan rahan painamista, kun Eurooppa on immuuni. Sitten tämä rannan ruikutus olisi ehkä jonkin todellisen arvoista ja säästäisi ihmiset sellaiselta kärsimykseltä, josta me emme tiedä mitään. Sellaista minun sukupolveni sokeille (kuten minä) vierasta kärsimystä on luvassa vieraille vielä liki rajattomasti, joten nyt on aina sopiva tilanne niellä puhtaaseen järviveteen rannalla tippuvat kyyneleet ja pitää mielessä, kuka tällä pallolla todella on hukassa ja kaipaa apua. Hirveä aika, hirveä vuosi, voin pahoin, mutta jotain normaalia vielä tulee meille. Pitää jaksaa suhteuttaa. On kategorisen imperatiivista pitää tyyni ja kantaa vaan. Jaksellaan, kestellään, diskossa nähellään.

2015 - luettua. (Kuultua ja nähtyä myöhemmin?)

Vuonna 2015 sain omalla mittapuullani paljon luettua. Listaanpa alle jotain merkittävimpiä teoksia ja sen sellaisia viime vuodelta.

Kirjoja:

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
Vuoden myöhässä tämän luin, mutta onpa tosissaan merkkiteos. Hauska, mieltä avartava, sivistävä — upea lukukokemus.

Kim Stanley Robinson: Aurora
KSR kirjoitti taas teoksen, josta pidin erittäin paljon. Erinomainen scifikertomus. Aihepiireinä mm. saariekologia tai -teoria, tekoälyn kehittyminen (kaunokirjallisesti toteutettuna), totalitarismi. Autora on vakuuttava ja vetävä, mutta valehtelisin, jos olisin ensi tutustumalla yhtä vaikuttunut kuin muista Robinsonin teoksista, tai vaikkapa myös viime vuonna lukemastani Toni Morrisonin Belovedista.
(Luin myös Robinsonin Kaliforniatrilogian kaksi viimeistä osaa. Kokonaisuutena oikein mielenkiintoinen tapa käsitellä historiaa ja utopiaa.)

Geoff Ryman: Air: Or, Have Not Have
Tässä on varma ehdokas sellaisesta epämääräisestä asiasta kuin maailman paras tieteisromaani. Juuri tällaista kirjallisuutta scifi on parhaimmillaan: teknologian ja tieteen vaikutusten pohdintaa kaunokirjallisesti vaikuttavassa muodossa. Ryman ei siis käsittele länsimaalaisten tai näiden tarinasijaisten kokemuksia, vaan kertoo tarinassaan kehityksen epäsuhdista nimenomaan Toisaalla. Teos on (lähi)tulevaisuutta, spekulointia, mutta samanaikaisesti sen lukeminen herättää väkisinkin tunteen maailman todellisesta vinoutuneisuudesta. Hämmästyttävä teos.
(Simon Ingsin Wolves on hieman samankaltainen, tosin se sijoittuu turvallisesti liki länsimaiden keskiöön Skotlantiin. Ingsillä on myös upea kyky kertoa nykyisyydestä lähitulevaisuuden kautta. Wolvesissa tämä tarkoittaa ilmaston ja maailmantalouden muuttumisen keskeisyyttä teemaltaan hyvin toteutetussa tarinassa. [Vaikeasti sanottu, mutta olkoon.])

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Todella puhutteleva, puistattava kuvaus Euroopan siirtolaisten taustoista ja Euroopan kukoistuksen synkästä perustasta.

Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen: Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015
Loistava tietokirja, joka jatkaa Uschanovin hienojen tekstien sarjaa. Anekdoottimainen, kuten N osuvasti havainnoi (Uschanovista ylipäänsä), mutta niin sujuvasti ja huolellisesti kirjoitettu, että kokonaisuus ei tunnu millään tapaa pakotetulta tai irrallisten esimerkkien sarjalta. Itse asiakin on erittäin painokas ja ajankohtainen, tietenkin.


Ehkä niistä muista formaateista ja aiheista sitten toiste lisää. Nämä muistiin nyt ensiksi.

Langalla - The Wire

Joitakin huomioita lopultakin loppuun seuraamastani Langalla-sarjasta (The Wire). Aloin pohtimaan sarjaa ja sen oivalluksia kunnolla vasta katsottuani sen kokonaan. Sarjan alku on jo vahva, mutta se vaikuttaa vielä yksittäisen kauden aikana paljolti tyypilliseltä rikossarjalta. Tuntuisikin sekä kokemuksen että pienen pohdinnan jälkeen siltä, että sarjan hienoimmat piirteet näkyvät parhaiten vasta suurempia kokonaisuuksia tarkasteltaessa.

Ensimmäisen kauden hahmokaarti ja tapahtumat osoittavat jo sarjan välttelevän sankareita. Sankareita monet hahmot tosin ovat, mutta vain siitä syystä, että katsojina me seuraamme heitä. Tarinankerronnan arkisin taikakeinoin esitettynä hahmoista tulee sympaattisia, ainakin siinä mielessä, että heistä pidetään tavalla, joka arkielämässä toistuessaan osoittaisi suurta moraalin ja tunteiden harhautuneisuutta. Myöhemmillä kausilla samat ja uudet hahmot tekevät myös sankaritekoja, ylittävät järjestelmän individualismin rajoitteet ja muokkaavat maailmaa haluamakseen. Tämäkin vain ammutaan sarjassa määrätietoisesti alas ilman, että näin tehtäessä vedottaisiin yksilön (yksinkertaiseen) pahuuteen tai yksittäisten mätien omenien vaikutuksiin suurissa organisaatioissa tai yhteiskunnassa kokonaisuutena. Sankariteot synnyttävät vaikuttavia jännitteitä ja herättävät jopa toiveita kehityksestä parempaan, mutta ne kumoutuvat systemaattisesti vääjäämättömissä vaikutuksissaan. Ennen kaikkea syy on siinä, että jokainen teko vaikuttaa toisiin ihmisiin. Yhdestä näkökulmasta ”oikea” teko uhkaa toisten ihmisten elämiä ja uria. Organisaatioissa, korporaatioissa, vastuu laajenee yksilöstä moniin suuntiin ja uhkaa kaikkien muiden asemia.

Tämä abstraktiokin vain tekee hallaa sarjan kuvauksille, jotka ovat se realistinen liha luiden ympärillä, joka tekee tarinasta hyvän. Tarinan rakenne ei tee tarinasta hyvää, tai se ei ole irrallaan esimerkeistä, kirjoitetuista kohtauksista ja hahmojen dynamiikasta. Käytetään siis esimerkkeinä vaikkapa Bunny Colvertin yritystä laillistaa huumekauppa valikoiduilla kaupungin syrjäalueilla ja Hercin ja McNultyn sekä Freamonin temppuilut rikollisten seurannassa. Jos Colvert onnistuukin mielestään vähentämään järjestelmän – huumekaupan – ongelmia ja oheisvaikutuksia, teko uhkaa tuhota koko poliisiorganisaation. Syy on toki osittain moralistinen: idealismin momentti jyrää jokaisen poliittisen ratkaisun kohdalla pragmaattisten yritysten yli (ja sitä varten meillä/maailmassa on PR-toiminta ja retorinen maailmanmäärittely). Syvempi syy sarjan esittämässä todellisuudessa on kuitenkin se, että yksittäinen ihminen ei voi tehdä tällaisia päätöksiä. Ainoa syy, miksi poliitikot voivat näin tehdä, on, että heidän nimittämisensä perustuu tällaisten julkisten vastuiden jakamiseen. Todellisuutta ei saa muokata sankari, vaan yhteisön edustaja. Sankarien tuhoaminen on koko tämän järjestelmän syy – siis se, että yksilöt eivät saisi liian suurta valtaa vaikuttaa muiden elämään. Langalla näyttää sankaritekoja, näennäisesti hyviä ja pahoja, ja tuhoaa sekä sankarit että näiden teot. Se, mitä jää jäljelle, on lohdutonta katsottavaa, sillä suuret asiat eivät muutu ja vain pienistä asioista on mahdollista edes kaivaa esille muutoksen mahdollisuuksia. Jos siis viimeisellä kaudella pahamainen gangsteri ja tämän organisaatio saadaankin kiikkiin, sankariteot itsessään tekevät teon tyhjäksi. Lakiin nähden virheellinen toimintatapa purkaa toiminnan vaikutukset. Ainoa asia, joka osittain korjaa sankarin rimpuilun on järjestelmän osittainen toimivuus – ”pahakin” toimija voi jäädä kiinni todellisuuden tai lain rikkomisesta, useimmiten kuitenkin vahingossa.

Tämä kuvio toistuu toistumistaan, samoin kuin pienet tapahtumakuviot sarjassa yleisesti. Syyttäjä haukkaa liian ison palan kunnianhimossaan – ja tuhoaa toimintansa perusteet. AY-johtaja tekee kaikkensa pelastaakseen toimialansa – ja hävittää järjestönsä rippeetkin. Tällainen romahduttava toiminta on aina yksilöllistä tai parin henkilön salaista puuhailua, mutta sen vaikutukset ovat aina yhteisölle vahingollisia. Langalla toimii kokonaisuuksina (kokonaisuutena tai kausien yhdistelminä), sillä tämä syklisyys paljastuu tarinallisesti tyydyttävästi vasta tarpeeksi laajalla otoksella. Sarja myös rakentaa sankareita luodakseen dramaattisen jännitteen, jolla sankariteot voidaan nähdä lupaaviksi alun alkaen. Moraalisesti lupaava hahmo, vaikkapa hyväksikäytetty liki katulapsi Michael, kääntyy aivan eri uralle kuin mitä toivoa saattaisi, samalla kuin pikkumainen valehtelija luikkii virheineen karkuun ja pääsee irti väkivallan ja rikoksen kierteestä. Katarsista saa hakea pettymysten vyörytysten alta, mikä ei tarkoita, että Langalla pyrkisi optimismin tuhoamiseen. Yhteiskunta vain on niin monimutkainen kokonaisuus, että sen ongelmia ei sankarein tai yksittäisteoin ratkaista.

Sarja alkaakin keskeltä tapahtumia. Barksdalen rikollisorganisaatio on olemassa, valmiina, ja se pitäisi saada ymmärrettyä ja rikoksistaan kiinni. Henkilöitä liitetään yhteen, myöhemmin heidät hajautetaan eri puolille yhteiskuntaa ja organisaatioitaan. Kaudet päättyvät, samoin koko sarja, mutta mikään ei lopu. Alku ja loppu ovat olemassa vain sarjan muodon vaikutuksena. Päätös on kollaasi hahmojen tulevista tai myöhemmistä vaiheista katsojan ”huijaukseksi”, sillä jos pieniä toiveita yhteiskunnan (siis sen sisältämien ihmisten) kannalta paremmasta, toimivammasta tulevaisuudesta onkin herätelty, vähintään yhtä moni tällainen toive on petetty, usein silmänräpäyksessä. Rikokset jatkuvat, poliisitoiminta jatkuu yhtä kyvyttömänä, samat toimijat jatkavat uriaan ja mahdollisesti moraalisesti hyväksyttäviä toimiaan toisaalla. Jos taitava puhuja ja lupaava ja toiveikas poliitikko onkin päässyt nousemaan hyviin asemiin, tämän kyky tehdä parannuksia on välittömästi tuhottu. Kun palavasti hyvään poliisityöhön suhtautuva, lojaali poliisijohtaja pääseekin kiipeämään kuin vahingossa yhä merkittävämpiin tehtäviin, odotukset poliisityöltä – ja siis annetut lupaukset paremmasta – petetään, ja seuraajaksi valitaan lisää samaa toimimattomuutta tarjoava sätkynukke. Joku silti jatkaa muutoksen hakemista, joko toisaalla, ulkona poliisityöstä tai katujen väkivaltayhteisöistä, tai aloittaen paikasta, jossa joku on jo jossain vaiheessa sarjaa ollut: Carver nousevana kunnianhimoisena lupauksena poliisilaitoksella, Michael huumekauppiaiden nimellisesti oikeamielisenä kupparina.

Jäljelle jää jatkuva, arkipäiväinen väkivalta ja korruptio, johon poliisipuolella ei tartu kukaan missään vaiheessa, paitsi satunnaisesti, kun yksittäinen ihminen saa siitä tarpeekseen (ja on valmis riskeeraamaan joko poliisityön tai oman maineensa). Langalla on hurja kuvaus yhteiskunnasta, jossa moraalista toimintaa ei ole hylätty synkkyyden tyyli-ilmiön tai harmaan sävyjen kaltaisten yksinkertaistavien ratkaisujen alle. Sarja ei ehkä ole poikkeuksellinen tai niin erilainen kuin annan ymmärtää, mutta se on syvempi ja yksityiskohtaisempi kuvaus laajoista asioista kuin mitä olen tottunut näkemään. Moraalisten ratkaisujen tekeminen ei ehkä ole hävinnyt mihinkään, se vain on saatanan vaikeaa.

Tämän enempää ajatuksenvirtaa en tällä erää jaksa – luovuttajan ratkaisu, tiedän, mutta näin kuitenkin teen. 

Imitation Game (2015)

Pari ideologiakriittistä huomiota.

Imitation Game oli pätevä suurten yleisöjen tunnedraama historiallisesta uroteosta. Elokuvan onnistumiset ovat, että siinä välittyy tapahtumaketju ja siinä viitataan poikkeuksellisten tapahtumien poikkeuksellisiin toimijoihin, oikeissa kohdin tunteisiin vedoten.

Päällimmäinen vaikutelma elokuvan yhteiskunnallisuudesta, sen tavasta kuvata - tai ohittaa - maailman todellinen keskeneräisyys, liittyy Alan Turingin homoseksualisuuteen. Vaikka elokuvan avoimesti esille ottama kanta toisen maailmansodan aikaiseen maailmanpoliittiseen tilanteeseen ei ole yksioikoinen, kaikki sanomatta ja näyttämättä jäävä osoittaa elokuvan täydellisen kelvottomuuden historian ja yhteiskunnan kuvauksena. Mikä ei ehkä olisi ongelma, mikäli viimeistään kliseinen parateksi-infopläjäys elokuvan lopussa ei yhteiskunnan moraaliin vedoten samalla aukaisisi historian matopurkkia vastakarvaan lukevan katsojan silmille.

Suoraan elokuva siis kertoo katsojalle, että sota on vaikeaa. Sodassa joudutaan uhraamaan viattomia, jotta oikeus lopultakin toteutuisi. Näitä päätöksiä tekevät ihmiset, jotka eivät itse joudu kärsimään, ja näistä ajatuksista hyvää tragediaa hetkittäin saadaankin aikaiseksi. Vaikka elokuva ei sitä suoraan kerro, yksityiskohtiin hetkeksi paneutuen ("tarvitaan tarpeeksi tiedustelutietoa, että tilanteeseen voidaan vaikuttaa suuremmassakin mittakaavassa, mutta ei niin paljon, että tilanne muuttuu jälleen epäennustettavaksi" - tämä siis suora ajatus, ei lainaus) se muistuttaa katsojaa siitä, että sota ei lopu yhdellä hopealuodilla, vaikka siitä olisikin unelmoitu ja hopealuodilta näyttävä ja tuntuva asia eteen ilmaantuisikin.

Samalla tavalla katsojalle näytetään poikkeuksellisen ja/tai poikkeavan yksilön kohtaama viha ja pelko, ja pääosin näistä elokuvan varsinainen muoto rakentuu. Suuren yleisön elokuvan tapaan aforismiin pelkistettävä opetus (enkä tarkoita tätä varsinaisesti halventavana asiana) toimii tarinan monissa käännekohdissa ja osoittaa proppilaiselle sankarille suunnan, kun se on hukassa. Vääryys on vääryyttä, ja se näyttää ja tuntuu juuri itseltään.

Imitation Game kuitenkin osoittautuu kuitenkin täysin tyypilliseksi mutkattomaksi tunneteatteriksi, eikä halua millään tapaa käsitellä yhteiskunnan todellista ristiriitaisuutta. Mikä on valitettavaa, kun kyse on niinkin ajankohtaisesta ja vaikuttavasta kulttuurisesta merkistä kuin Alan Turing. Vaikka Turing elokuvassa vältteleekin selkeää nationalismia, hänen kohdallaankaan maailman todellinen epäoikeudenmukaisuus ja normaaliuden perversio eivät tule käsitellyksi. Tätä ei vain uskalleta tai haluta tehdä, kun etsitään yhteisiä nimittäjiä (ja Oscareita ja yleisöjä ja kaikkea muuta siihen liittyvää).

Jopa normaalin ja poikkeuksellisen rajat hämärretään, mikä on ehkä vielä valitettavampaa estetiikan tai viihteen kuin yhteiskunnallisuuden kannalta. Poikkeuksellinen älykkyys on jotain epämääräistä: täyttä poikkeavuutta Turingin kohdalla, saman asteikon tuntematonta yläpäätä muiden elokuvan älykköjen kohdalla. Oli suuri harmi, että älykkyyttä, koodeja ja logiikkaa temaattisesti vähintäänkin sivuava teos ei yrittänyt kuvata näitä suoraan. Uutta työntekijää hakiessa Turing järjestää kokeen, jonka mahdoton tehtävä jää täysin esittelemättä: älykkyys on siis jotain mystistä, johon tavallisella ihmisellä ei oleteta olevan pääsyä, edes periaatteen tasolla. Tunteet jylläävät, kaikki kiinnostava ja todellinen on tarpeetonta. Perinteistä katsojan aliarviointia. Turingin kuuluisa konekin on vain nuppeja pyörittävä dynamo- tai Lego Technic -koje. Koneiden älykkyys käsitellään ihmisen ajattelun kautta, mutta ei "ajattelua" syvemmän tai kuvaavamman käsitteen avulla, mikä on suuri pettymys infografiikan aikakaudella. Älykkyys on vaikeaa, vaikea sanaristikko on vaikea - ja kaikki vaikea on arvotonta elokuvan katsojalle (elokuva esittää).*

Kuten sanottua, elokuvan lopputekstit osoittavat kaiken edeltäneen ristiriitaisuuden, tai siis kykenemättömyyden esittää yhteiskunnan ratkaisemattomia ristiriitoja. Teksteissä vedotaan katsojan käsitykseen oikeudenmukaisuudesta, mutta epäoikeudenmukaisuus sijoitetaan turvallisesti menneisyyteen, jo nykyhetkessä (tässä esiintymismuodossaan) ratkaistuna. Alan Turing kuvataan elokuvan kuvaamassa tilanteessa maailman tärkeimmäksi henkilöksi, joka käytännössä ratkaisee toisen maailmansodan lopputuloksen, mutta elokuva ei tohdi ottaa esille sitä mielettömyyttä, että yhteiskunnan luonteeltaan rikolliseksi ja sairaaksi poikkeamaksi tuomitsema yksilö ei kyseenalaista saman yhteiskunnan mielekkyyttä edes yhdellä julki lausutulla sanalla. Kaikki vääryys ja inho elokuvassa on yksilöä koskevaa, henkilökemiaa. Yhteiskuntaa ei kritisoida sanallakaan - jos jokin onkin väärin, se esiintyy pysyvänä, valitettavana tilana. Englantilainen yhteiskunta on hyvä ja sitä tulee puolustaa suuremman uhan edessä, mutta vaikka elokuva kuvaa juuri Turingin yhteiskunnasta aiheutuvaa ahdinkoa, itse inhimillistä maailmaa ei uskalleta arvostella. Elokuvan muoto, rakenne, palauttaa Turingin traumat koulun ihmissuhteisiin, tarkalleen siis koulukiusaukseen. Jos Alan vain ei olisi erilainen, ei häntä ehkä tuomittaisi, eikä hänen tarvitsisi hakea turvaa koneen logiikasta. Kun sodanaikainen todellisuus, jossa yhteiskunnan ratkaisematon ristiriitaisuus työntää Turingin tämän henkilökohtaiseen ristiriitaansa, halutaan kyseenalaistaa, tarvitaan ajallinen ero. 50-luvun jälkikäteisestä turvasta pahaa ja epäoikeudenmukaista menneisyyttä voidaan turvallisemmin töllistellä, kiitos rehdin Bobbyn näkökulman. Kukaan ei kuitenkaan vastusta Turingin rikosta tai sanallista tyytymättömyyttään siitä, vain Turingilla yksilönä on väliä.

Kaiken kruununa lopun infotekstin kerrotaan, että vuonna 2013 kuningatar Elisabet armahti Alan Turingin. Suoraselkäinen henkilö olisi uskaltanut lisätä virkkeeseen edes sanan "vasta".

*Vielä kirjoituksesta unohtunut huomio:
Älykkyys ja nerous on sikälikin kummallisesti esitetty, että (jos oikein muistan) todelliset muutokset ja edistykset tapahtuvat enemmänkin "tavallisuuden" opetusten kautta. Usein kun jokin ongelma uhkaa kaataa koko projektin, älyn tai kekseliäisyyden sijaan ongelman ratkaisee empatia. Kun Turingia uhkaa irtisanominen, tämän työkaverit saapuvat puolustamaan Turingia (koska Keira Knightleyn esittämä hahmo oli aiemmin saanut Turingin luomaan näihin lämpimämmät suhteet).

Kekseliäisyyttä on toki sekin, että Turing löytää Knightleyn hahmolle hyväksyttävän työtehtävän, ja se, että Turing tietoisesti loukkaa vaimoaan, jotta tämä ehkä suostuisi irtaantumaan hänestä ja olisi sitä myöten paremmassa turvassa vakoiluvyyhtien keskellä. Mutta ne eivät suoranaisesti ole poikkeuksellisen älyn aikaansaannoksia. Sellainen älykkyys joka teki Turingista ratkaisevan henkilön Enigman purkamisessa ja tietojenkäsittelyn historiassa on ikään kuin itsestään tapahtuvaa. Sitä ei kuvata esimerkiksi esittelemällä niitä erityisiä, mahdottomia ongelmia, joita Turing käsitteli, kuten uusien koodinmurtajien hakutehtävänkin kohdalla kävi. Älykkyys ja vaikeiden ongelmien ratkaisut ovat poikkeuksellisten yksilöiden normaalia toimintaa. Eivätkä ne siis ole asioita joilla katsojan päätä tulisi vaivata, joita katsojan tulisi tavoitella.

Lisäksi naistutkijan yhteiskunnallinen mahdottomuuskin vain puretaan roolittamalla tämä sihteeriksi, ei esimerkiksi ottamalla asiaa suoraan esille. Suora valitus ja huuto voisi toki olla anakronistista, mutta ohittamalla ongelmat koko yhteiskunnallinen järjestys normalisoidaan: älä pidä ääntä, välttele konfliktia. Tyytymättömyys jätetään katsojan kontolle: pöyristy, vihastu, protestoi vain jos satut haluamaan. Ja kuten sanottua, tämäkin ongelmahan ratkaistiin jo menneisyydessä.

Post-ironinen fanitus

Kulunut ja kaluttu aihe, josta minulla ei edes ole hyvää tai mielenkiintoista käsitteellistä tietoa, mutta kommentoinpa kumminkin, kun mieli ei malta olla laukkaamatta.

Kotus-blogi: "Liske päivystää iltakurkkua"

Hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus, josta en ole oikeastaan eri mieltä kuin lopun käsitteiden kohdalla. Verrattain uusi klisee, suhtautuminen "vilpittömästi mutta etäisesti" johonkin pitää sisällään omituisen suhteen ulkomaailmaan. Kielitoimiston sanakirja antaa sanalle vilpitön muun muassa merkitykset suora ja teeskentelemätön. Vaikka ei puhuttaisi valheellisesti, tuntuisi joka tapauksessa siltä, että "jonkinlaisen suodattimen läpi" tai etäisesti ilmaistu asia ei ole suoraa tai teeskentelemätöntä.

Miksi siis puhua post-ironisuudesta? Ymmärrän, että kyse on juuri tietynlaisesta tai tietyllä tavalla ilmaistusta suhteesta, joka vieläpä ehkä eroaa ironiasta (tässä kohtaa siis epäröin, en tiedä sisältyykö ironian määritelmiin sekä-että-suhtautumista), mutta mikä sen suhde on ironiaan, jos se ei ironiaa kuitenkaan ole?

Käytännön tasolla kyse on pelosta. Ja tällä käsitteiden ihmettelemisellä on käytännön merkityksensä. Jos päällimmäisin ja vallitsevin tapamme fanittaa on post-ironisen etääntyneesti (jota en siis sano tämän artikkelin vaan yleisemmän kokemuksen perusteella), kuristamme koko ajan itseämme viemällä meiltä ja muilta rohkeutta intoutua ja tehdä itse asioita. Väitän tyypilliseksi näkemääni sosiaalisessa mediassa jaettua videota, jossa kuvattiin hassunkurista vähäväkistä ja ei-kokomustaa moshpittiä, jota kuvattiin maailman noloimmaksi (tai jotain muuta hyperbolista). Pilkka kohdistui tanssiviin nuoriin (sillä nuoria he olivat, teinejä jopa), vaikka ivata pitäisi niitä ihmeen monia ihmisiä, jotka keskittyivät tilanteen kuvaamiseen erinäisillä laitteillaan. Mikä suhtautuminen maailmaan se sellainen on?*

Siinä se oli. Ei mitään uutta, ei ratkaisua. Pelkkää pohdintaa käsitteistä, jonka koin itselleni merkitykselliseksi. Jos post-ironia on yksi ja määriteltävissä oleva suhtautuminen asiaan, sen nimen tai käsitteen soisi olevan erillään ironiasta. Jos ironia (Kielitoimiston sanakirja: (sala)iva!) pitää sisällään mahdollisuuden ivata ja sympatisoida samalla ilmaisulla, ei post-ironia eroa ironiasta (tarpeeksi) ja lisäksi se on kuvauksena kömpelön pseudoälykäs (kuten tämäkin). Sympatian mahdollisuuden pois sulkeva ironia taas eroaa post-ironiasta juuri kaikkein merkityksellisimmällä tavalla.

Itse fanitan post-ironisesti – tai sanotaan häpeillen – muun muassa balladeja, liian hyviä hyvissankareita ja valmiskastikkeita.

*Hierarkkinen? Estoinen? Ymmärtämätön? Kuvaajaa (joka kuvailee noloksi) täyttää epätoivo siitä, että on alempana kuin joku muu, joten on päästävä alentamaan muita, siinä toivossa, että tulee samalla nostaneeksi itsensä ylemmäksi. Löytymättä ovat hänellä keinot a) tehdä itse jotain tanssin tai ilmaisun perimmäiset nautinnot tavoittavaa b) ymmärtää näitä jälkimmäisiä.

Iain M. Banks - Consider Phlebas

(read over three months, ensuring many mistakes)

Generally, the novel is very attractive, specifically as space opera. There is history, backstory, to the world invented, and its two central cultures are worthy of antagonism. By which I mean that the division is not black and white or not too straightforward a caricature of 'real' stereotypes, at least initially. The end result and image one forms of the Culture-Idiran divide is not very original, however, at least approached in the 2010s, with over a decade long context of discourse about democracy and religious extremism.

The part I am, shamefully, the least capable of analysing, the writing itself, is well-handled. The imagery and exposition is comely in both style and imagination: I don't recall encountering any cringeworthy phrases, and the world-building is up to all standards of operatic science fiction.

There are memorable characters and descriptions of invented cultures. Banks's machines are especially distinctive, although the science fictionally prosaic or material explanation for their 'human' erring is conspicuously missing. Nonetheless, the friction between the anti-machine and the machine intelligences can be delightfully well-handled, as it does not seem to revert to stereotype and expected stances in the dialogue.

But there is something very unappealing in the novel. The structure of the narrative is at least in the very end somehow naturalistic in its spiral into catastrophe for the main protagonist. His position, his attitude and ideology, drives him into the conflict with all parties in a way that allows no suitable escape, and it seems that there whereas the events continually take turns for the worse, they do so by first allowing contrived hope or lulls in the narrative. Warning signs are ignored, cameras are inactive, and threats misinterpreted, only for these to spring more and ever more dangerous dangers.

There are also great pleasures to be had in Banks's narrative style, however. I recognise the pacing of the narrative of Consider Phlebas from his later novel The Algebraist, which I liked very much, and which in turn suggests the strengths of Banks's writing here as well. One can well criticise Banks's overuse of exposition (not my own observation, however), and Phlebas does feel somewhat too long for best effect, but the way he constantly diminishes heroism and the pattern of epic characters, very much misused in genre fiction and simple storytelling, is remarkably distinctive and pleasing. Whereas in Hollywood, and in the amnesic storytelling traditions of (let's face it) genre fiction at its most unimaginative for example, traumatised characters do not in Banks's fiction overcome their flaws and rise as positive heroes for their contexts. Mostly, they end up destructive and suicidal, which never bodes well for however follows them, willingly or not. Banks has a very good grasp of flaws, ideologies, and the contradictions they create.

Consequently, Phlebas spends much time building its narrative and its world, and very little time to spring the finale it is working towards. It might seem tedious at times, and it did for me, but the prize of diminishing the healing powers (in the sense of healing the contradictions and wounds of the societies they are depicted in) of the characters were are watching so intently naming and revealing their traumas, not to mention creating new ones, is cathartic, yet not in a pedagogical or preaching fashion. These fictions take the material of heroic action and adventure to their logical conclusions, which is very much laudable. Furthermore, it is done in a way that steers clear of the worst romantic clichés about tragic protagonists.

I do have further issues with Banks's fiction, for example his sometime very awkward dialogue, but the tone of his work mostly overcomes the minor problems in the writing. At least if one approaches the work specifically as science fiction, for at least in Consider Phlebas, the weight of depicting such different cultures and heavy narrative turns seems to bend the representation of character, of inward cognition, and cultural details and features together with the narrative elements themselves, like starlight coming from behind an anomaly of mass (if this image is at all functional): the intricacies and highlights of the latter are lost in the thicker lines of the former, of war, action, juxtaposition of radical aliens.