Nolanit: Tähteinvälinen

Tulkinta-apparaattini on toivottaman puutteellinen. Se kykenee tarjoamaan sellaisia latteuksia kuin että Interstellar on kolmituntinen elokuva, jonka molempien naishahmojen ainoa motivaatio on saada elämänsä mies vierelleen, vaikka he muuta maailmalle ja miehille antaisivat ymmärtää.

Sanotaan silti jotain negatiivista ja poleemista, sillä oivaltava ja ymmärtävä positiivisuus on vaikeaa. Interstellar oli kelpo elokuva, jos unohdetaan 165 miljoonan dollarin budjetti. Ei huono, ei erityisen hyvä. Aivan liian pitkä ollakseen viihdyttävä, eikä jättänyt minusta mitään syitä katsoa elokuvaa uudestaan. Tieteellisen spekulaation paikkansapitävyys ilmeisesti on kohdillaan, mutta mitään inhimillistä tässä ei oikeastaan mielestäni tavoitettu. Syvästi inhimilliseksi sisällöksi oli puettu se, että naiset kaipaavat miehiä ja miehet perhettä.

Aika tuntui olevan hyvin keskeinen aines elokuvassa. Ajan ulottuvuuksia ei vain tavoitettu millään johdonmukaisella tai syvällisellä tasolla. Henkilökohtainen, yhteiskunnallinen ja lajillinen aika menivät sekaisin siten, että yksilön seikkailutarina ja tämän lähipiirin kaipuu syrjäyttivät ja latistivat kaiken vaikeamman ja puhuttelevamman ulottuvuuden. (Toisaalta toista tuntia jatkuneen keskustelun jälkeen voin hyvin kyseenalaistaa minkään muunlaisen huolen ja vaivannäön todellisen olemassaolon – biologisena tosiasiana, erillään moraalista). Sankari John (en muista nimeä, olkoon John) tekee siis ajallisen uhrauksen, jotta yhteiskunnallinen aika jatkuisi, puhumattakaan lajillisesta selviytymisestä. Uhraus kuitenkin purkautuu ikuisen nuoruuden metsästykseksi, ja lopussa lehmipoika-John on taas valmis hyppäämään puikkoihin ja hakemaan seuraavaa perhettä elämäänsä. Tämä ei ole tarinan tai yksittäisten kohtausten puute, vaan ennemminkin ohjauksen tai keskittymisen ongelma: yksittäisiä koskettavia hetkiä elokuvasta kyllä löytyy, mutta elokuvan poukkoileva jaksotus vähentää näiden merkitystä, samalla kun (tai johtuen siitä että) se ohittaa jotain merkittäviä kysymyksiä ja inhimillisiä jännitteitä. Näistä esimerkkinä Johnin päätös palata Maahan epäonnistumisen jälkeen, mikä ketään ei tunnu häiritsevän tai koskettavan – ei edes Johnia. Tosin Matt Damon pistää nyrkeiksi ja muuttaa elokuvan kulkua ja tunnelmaa juuri kun elokuva tuntui päässeen merkittävään juoksuun, siis se oli tuntunut etenevän kohti jotain syvempää viestiä tai ristiriitaa, jota ei päästykään pakenemaan madonrei’in ja (maatalous?-)insinöörikeinoin.

Lopussa ikuinen nuoruus jatkuu elokuvan ajallisissa rajoitteissa, ja ihmiskuntakin on pelastettu, tai ainakin keskilännen maatilat ja jonkinlainen populaatio. Ympäristökriisi ja ihmiskunnan selviytyminen ovat mielenkiintoiset premissit, mutta näiden syvempi tarkastelu elokuvasta puuttui kokonaan. Ne mahdollistivat seikkailutarinan, eivät siis oikeastaan olleen ongelmia alkuunkaan. Niiden haaste sille yhteiskunnalliselle ajalle, jota me elämme, johon me olemme elämämme sitoneet, ei tullut ratkaistuksi. Kyvyttömyys ratkaista oman olemassaolon perusedellytyksiä uhkaavia ongelmia (maapallon ongelmat -> maatalouden ongelmat) korvataan uuden nuoruuden, uuden saman unelmalla. (Mitä blightille/punahomeelle kävi?)

New Yorkerissa taidettiin kiinnittää huomiota myös madonreiän jumalalliseen ilmaantumiseen, mikä tosiaan on sattumana melkoinen. Hyväksyttävä tarinan kannalta varmasti, mutta mikäli joku tuleva ihmismuoto tosiaan yritti varmistaa oman selviytymisensä, se ei jaksanut tehdä sitä tavalla, joka olisi helpottanut tarinan mielenkiintoisuutta. 2001: Avaruusseikkailu on tähän teemaan nähden huomattavasti inhimillisempi ja syvällisempi, sillä sen upea ja mielikuvituksellinen kuvasto viestii symboliikalla ja muin vertauskuvin paljon enemmän kuin Interstellarin poissaoleva singulariteetti. (Joka siis kuitenkin Johnin kautta vaikuttaa ”nyky”ihmiseen, vaikkakin vaikeasti – loiko se madonreiän, joka siis aiheutti maapallon ilmaston mullistuksia? Miksi se ei pysty millään tapaa viestimään ihmisille, että nämä tulisivat suoraan mustaan aukkoon auttamaan itseään? Tyhmiä kysymyksiä, mutta jos tarina tehdään näin, niihin vastaaminen jollain vaikuttavalla tavalla voisi olla sen arvoista, ainakin ydinperheen haamukipuja tunnustelevan nopeutetun syvällisyyden ja venytetyn latteuden sijaan.)

Kyynikko on tunteeton häirikkö

Heitetään siis kaikki jääkylmää nestettä tihkuvalla pyyhkeellä kyynikkoa. Tätä on ilmassa (mutta en nyt lähde pohtimaan onko se jollain tapaa tavatonta tai erityisen ajankohtaista). Tänään hesarin Nyt-liitteessä Tuomas Enbuske tyrmää kyynikot vahingoniloisten märkien unien uneksijoina, kun eilen pääministeri valitteli suunnatonta kritiikin määrää ja yhteiskunnallista negatiivisuutta.

Itsehän olen varmasti kyynikko. Mutta märkä uni ei kyllä vastaa sitä ajatusta tai tunnetta, joka minulla herää Enbusken esimerkkikatastrofeista kuultuani. (Tai ehkä sitä voisi leikillään kuitenkin elätellä tulkintaa, että voihan se sitä vastatakin: säpsähdyttävä, kouristeluja fyysisestikin aiheuttava herätys erittäin epämiellyttävään todellisuuteen – siirtymä siis ikään kuin unesta todellisuuteen.) Kun uutisissa tai muissa kertomuksissa törmää johonkin suureen vääryyteen, kuten Bostonin ja Bagdadin pommi-isku, tai suorana lähetyksenä seurattu World Trade Centerin tuhoutuminen New Yorkissa, ei siitä iloa irtoa. Kyynisyys tiivistyy ehkä sen sijaan niihin ajatuksiin, jotka virtaavat tajuntaan kyseistä tapahtumaa tai ilmiötä seuratessa: mitä hypoteettisia syitä tai seurauksia asialla on. Silloin kun jollain tasolla pitäisi pysähtyä ajattelemaan itse tapahtuneen vääryyden mittakaavaa ja no, vääryyttä, tajuntaan virtaa johdonmukaista ja epäjohdonmukaista, toimivaa ja kuviteltua analyysia siitä, mistä vääryys maailmaan päätyi.

Yksi tulkinta on siis, että tässä kohtaa pitäisi kaivaa sisimmistään empatia esille, ja keskittyä tuntemaan myötätuntoa katastrofin koskettamaa maailmaa kohtaan. Analyyttisen ajattelun viriäminen liian kovalla kiihtyvyydellä on Enbusken esityksessä osoitus kyynikon epäjohdonmukaisesta arvomaailmasta tai tosiasioiden unohtumisesta: ihmisten yhtäläisen arvon viitteellisen kyseenalaistamisen (uutisoinnin epäsuhta) nostattama kyyninen tai analyyttinen empatia on virhepäätelmä, jossa unohtuu, että ensisijaisesti tuttuun samaistuminen on ihan luonnollista.

Empatiaan pyrkiminen jälkimmäisen, "kaukaisemman" katastrofin kohdalla on väärin siksi, että on ihan luonnollista kiinnostua enemmän kulttuurillisesti läheisemmistä kohteista. Varsinaisesti se ei siis ole väärin, mutta on väärin huomauttaa, että tämä katastrofi tuntuu jäävän huomioimatta ja ymmärtämättä, kun "läheisempi" kohde huomioidaan merkittävästi laajemmin. 

Kyynikko ei siis saa kyseenalaistaa herännyttä empatiaa ja sitä ympäröiviä ilmiöitä. Enbuskella perusteluna on osittain siis se jo aiemmin vihjaamani tosiasia, että "[s]e, että meitä kiinnostaa vain oma heimomme, on ihan luonnollista." Sanavalinta on äärimmäisen huono. Vaikka lukija todennäköisesti ymmärtää, mitä Enbuske tarkoittaa "luonnollisella", sen laajemmat seuraamukset vääristävät koko ajatusta. Siis hirttäytymättä naturalistiseen virhepäätelmään, vaikka läheisempi suhde "läheisempään" kulttuuriin tai heimoon olisi seurausta tiedostamattomista asioista ja siis osittain riippumaton myös ihmisen omista moraalisista ratkaisuista, ei se tarkoita, että vain näin pitäisi olla. "Luonnollinen" on huono sana, sillä se ei tarkoita juuri mitään, mutta kaikki kuitenkin ymmärtävät (jotain) mitä sillä tarkoitetaan. Moni savannilta peräisin oleva "luonnollinen" käyttäytymis-, ajattelu- ja tunnemalli ei toimi valtaisissa ihmisyhteiskunnissamme. Se, että asia on "luonnollista", ei voi olla ainoa perustelu.

Eikä se Enbuskella olekaan. Mutta hänen kritiikkinsä kohdistuu tällä argumentilla Kansan Uutisiin, vasemmistoon ja Satu Hassiin, jotka kyynisyydellään (pois tuo kauheus!) nostavat esille juuri savanniempatiamme ja -moraalimme rajoittuvuuden: emme toimi moraalisesti johdonmukaisesti.

Enbuske on terävä ajattelija, ja on totta kai monessa asiassa oikeassa, kuten siinä, että "[m]eille täysin yhdentekevät iskut ovat hyvä paikka esitellä moraaliamme" ja että tietyllä tasolla Bostonin pommi-isku oli "isompi uutinen" (ainakin, surullista kyllä, epäarkipäiväisempi) kuin Bagdadin vastaava. Mutta hän lähtee lokaamaan huonolla argumentilla kyynikoita, määrittelemättä oikeastaan millainen kyynikko on. Kyynisyyden puolueita lukuun ottamatta.

Kyyninen suhtautuminen katastrofiin ei ole iloitsemista tai ilahtumista, esimerkiksi uusien argumenttien ilmaantumisesta oman ideologian tukemiseksi. Se on raskasta, todella raskasta, sillä ihmiset ovat moraalinsa suhteen hyvin epäjohdonmukaisia, minkä kyynikko varmaan ulkomaailman lisäksi myös itsessään hyvin selkeästi näkee. Kyynisyys ei tietenkään myöskään ole välttämättä rakentava suhde maailmaan. Virheiden löytäminen, eikä varsinkaan niiden tarkoitushakuinen etsiminen ole erityisen rakentavaa.

Siltikin, tämän keskustelun yhteydessä esitelty kyynisyys voi olla olennainen asia, joka johtaa myös rakentaviin toimiin. Maailmassa pelkästään hetkessä eläminen ja tragedioiden käsittely järjettöminä katastrofeina ei nosta esille sitä tosiasiaa, että nyt puhutaan inhimillisestä maailmasta – yhteiskunnasta. Ja siihen voi ihminen vaikuttaa. Maailmassa pitää nähdä sen epäjohdonmukaisuus ja viallisuus, jotta ylittyy kynnys toimia jollakin tapaa. Ehkä tämänkin voi miettiä epätieteellisellä ja -eksaktilla "savannivertauksella": meidän pitää ihmiseläiminä huomata, että emme voi pysytellä näissä ajatuksissa ja näillä hyvillä makuu- ja saalistussijoilla, sillä maailma ei ole valmis, eikä se noudata niitä sääntöjä ja toivomuksia, mitä me sille esitämme. Jonkin vaiston aktivointikynnys täytyy ylittyä, että osaamme vaikuttaa maailman ja lähiympäristön tilanteeseen. Emmehän me edes elä enää pelkästään tiiviisti "oman heimomme" ympäröimänä, sillä joka tapauksessa mallit, joilla savanni-ihminen selviytyi heimossaan eivät takuuvarmasti auta edes 50 000 ihmisen "paikallisyhteisöissä".

(Tuomas Enbuske nostaa yhtenä kyynikkoesimerkkinä esille Satu Hassin ja tämän reaktiot New Yorkin terroristi-iskuihin. Valtakunnan päälehden viikkoliitteessä Enbuske väistää (huonosti) passiivimuodolla "väitettiin vihjanneen" tarpeen osoittaa jotain lähteitä tai todisteita Hassin hassista, erinomaista demonisointia siis. Nopean googlauksen lisäksi en itse jaksanut tapausta löytää, ilmeisesti Hassi ainakin totesi jossain haastattelussa "sitä saa mitä tilaa". Todella kyynistä, mutta tuon yhden laajasti levinneen lauseen pohjalta on mahdotonta sanoa, onko Hassi nyt oikeasti iloinnut tästä vihjaamastaan pahan saamasta palkasta. Siitä en tässä yhteydessä välitä, vaikka Hassi olisi todella iloinnutkin katastrofista (mikä osoittaisi tietenkin erittäin huonoa makua), mutta kun näin epäinhimillistävä väite on kerran tehty, voisi siihen tarkemmin viitatakin.)

Kielten opiskelu ei ole ajanhukkaa

Juhani Mykkänen kirjoittaa Helsingin Sanomissa (2.10.) kieltenopiskelun turhuudesta. Vaikka tällainen keskustelunavaus onkin uutuudessaan virkistävä, Mykkänen kirjoittaa aiheestaan yksinkertaistaen ja kovin yksipuolisesti.

Ensinnäkin vertailu luonnollisten kielten ja esimerkkeinä käytettyjen taloustieteen ja ohjelmointikielten välillä on kestämätön. Mykkänen puhuu A-kielen hukatuista 450:stä opiskelutunnista, jotka alkavat peruskoulussa, ja vertaa niitä harhaanjohtavasti aikuisiässä tehtäviin elämänratkaisuihin. Peruskouluikäinen ei etene aikuisen tahdilla, eikä ehkä pysty opiskelemaan kansantaloustiedettä samalla intensiteetillä, joka kielissä on mahdollista. Lisäksi kieliä opettavat suomalaisen opetusjärjestelmän mukaisesti alansa asiantuntijat, jotka varmasti taitavat tehtävänsä paremmin kuin Juhani Mykkänen. Eivät siis esimerkiksi aloita "subjunktiivista ja gerundista".

Kieliopin parjaaminen on retorisena keinonakin tarpeeton, sillä varmasti myös ohjelmointikielissä ja kansantaloustieteessä tarvitaan yleisiä käsitteitä, joilla tietoa jäsennetään. Näissä aineissa teoria ja käsitteet tulevat varmasti osittain esimerkiksi matematiikasta, jonka opiskelua käytännöttömänä ajanhukkana ei tässä yhteydessä esitetä. Kielioppi on samalla tavalla yleinen ja tarpeellinen avain useamman kielen opiskeluun, sekä kielenkäytön ja sen ominaisuuksien ymmärtämiseen osana ihmisen toimintaa. Edelleen, opetusalan ja kielten ammattilaiset tekevät nämäkin ratkaisut toimittajien puolesta: kielioppia ei kokemukseni ja tietojeni perusteella nykyisin opetetakaan itsetarkoituksena vaan nimenomaan välineenä.

Kolmanneksi muistuttaisin, että kieltenopiskelu myös vaatiin huomattavasti työntekoa. Kieliä, etenkin sanastoa, ei opi ilman ajankäyttöä, säännöllistä harjoittelua ja opitun kertaamista. Näistä taidoista, etenkään näiden taitojen harjoittamisesta, ei varmasti ikinä ole haittaa. Suomalaisten tapa ujostella oman kielitaitonsa käyttöä on tosin minunkin mielestäni suuri ongelma, ja sen tuleekin olla myös tulevaisuudessa haaste opettajankoulutuksessa ja käytännön opetuksessa, niin opettajan kuin oppilaankin työssä.

Viimeisenä kommenttina uskallan olettaa, että yksikään työnantaja ei ainakaan ylpeänä katso työntekijäänsä, jonka ensimmäinen ja viimeinen ote kaikkeen ei-englanninkieliseen materiaaliin on käännösohjelma.

Mykkänen antaa olettaa, että koulunkäynnissä jokaisella käytetyllä tunnilla on mitattavissa olevat tuloksensa: ajankäytön siis myös tulisi aina olla tuloksellista. Lisäksi kaikenikäiset oppilaat pystyvät omaksumaan kaiken tiedon mikä heihin, passiivisiin vastaanottajiin, syötetään. Näin ollen esimerkiksi kansantaloustiede rinnastuu suoraan opittavuudessaan vieraisiin kieliin, ja jokainen oppilas pystyy yhtä hyvin omaksumaan reaaliaineiden tietosisältöjä ja oppimaan kielitaitoja. Näin ei kuitenkaan koulun arjessakaan ole, minkä opettajat käsittääkseni hyvin tiedostavat. Kaikki kieliin tai muihin aineisiin käytetty aika ei ole ajanhukkaa, vaikka tuo aika ei toisikaan välitöntä tulosta kyseisessä oppiaineessa. Kouluissa tarvitaan erilaisia oppisisältöjä, onhan jokainen oppilas aina omassa ikäluokassaankin yksilöllinen oppija.

Asiasta, eli näiden oppisisältöjen painotusarvoista, saa toki keskustella, ja toimittaja on vapaa tuomaan ilmi omia huomioitaan hyödyllisistä ja tärkeistä kouluaineista. Vastustusta herättää tässä yhteydessä lähinnä se yksinkertainen retoriikka ja tarpeeton yksipuolisuus, jolla asia on nyt esitetty. Kehittyneempääkin ajattelua ja esitystä sopisi ehkä kahden toimituksen esimieheltä odottaa.