Post-ironinen fanitus

Kulunut ja kaluttu aihe, josta minulla ei edes ole hyvää tai mielenkiintoista käsitteellistä tietoa, mutta kommentoinpa kumminkin, kun mieli ei malta olla laukkaamatta.

Kotus-blogi: "Liske päivystää iltakurkkua"

Hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus, josta en ole oikeastaan eri mieltä kuin lopun käsitteiden kohdalla. Verrattain uusi klisee, suhtautuminen "vilpittömästi mutta etäisesti" johonkin pitää sisällään omituisen suhteen ulkomaailmaan. Kielitoimiston sanakirja antaa sanalle vilpitön muun muassa merkitykset suora ja teeskentelemätön. Vaikka ei puhuttaisi valheellisesti, tuntuisi joka tapauksessa siltä, että "jonkinlaisen suodattimen läpi" tai etäisesti ilmaistu asia ei ole suoraa tai teeskentelemätöntä.

Miksi siis puhua post-ironisuudesta? Ymmärrän, että kyse on juuri tietynlaisesta tai tietyllä tavalla ilmaistusta suhteesta, joka vieläpä ehkä eroaa ironiasta (tässä kohtaa siis epäröin, en tiedä sisältyykö ironian määritelmiin sekä-että-suhtautumista), mutta mikä sen suhde on ironiaan, jos se ei ironiaa kuitenkaan ole?

Käytännön tasolla kyse on pelosta. Ja tällä käsitteiden ihmettelemisellä on käytännön merkityksensä. Jos päällimmäisin ja vallitsevin tapamme fanittaa on post-ironisen etääntyneesti (jota en siis sano tämän artikkelin vaan yleisemmän kokemuksen perusteella), kuristamme koko ajan itseämme viemällä meiltä ja muilta rohkeutta intoutua ja tehdä itse asioita. Väitän tyypilliseksi näkemääni sosiaalisessa mediassa jaettua videota, jossa kuvattiin hassunkurista vähäväkistä ja ei-kokomustaa moshpittiä, jota kuvattiin maailman noloimmaksi (tai jotain muuta hyperbolista). Pilkka kohdistui tanssiviin nuoriin (sillä nuoria he olivat, teinejä jopa), vaikka ivata pitäisi niitä ihmeen monia ihmisiä, jotka keskittyivät tilanteen kuvaamiseen erinäisillä laitteillaan. Mikä suhtautuminen maailmaan se sellainen on?*

Siinä se oli. Ei mitään uutta, ei ratkaisua. Pelkkää pohdintaa käsitteistä, jonka koin itselleni merkitykselliseksi. Jos post-ironia on yksi ja määriteltävissä oleva suhtautuminen asiaan, sen nimen tai käsitteen soisi olevan erillään ironiasta. Jos ironia (Kielitoimiston sanakirja: (sala)iva!) pitää sisällään mahdollisuuden ivata ja sympatisoida samalla ilmaisulla, ei post-ironia eroa ironiasta (tarpeeksi) ja lisäksi se on kuvauksena kömpelön pseudoälykäs (kuten tämäkin). Sympatian mahdollisuuden pois sulkeva ironia taas eroaa post-ironiasta juuri kaikkein merkityksellisimmällä tavalla.

Itse fanitan post-ironisesti – tai sanotaan häpeillen – muun muassa balladeja, liian hyviä hyvissankareita ja valmiskastikkeita.

*Hierarkkinen? Estoinen? Ymmärtämätön? Kuvaajaa (joka kuvailee noloksi) täyttää epätoivo siitä, että on alempana kuin joku muu, joten on päästävä alentamaan muita, siinä toivossa, että tulee samalla nostaneeksi itsensä ylemmäksi. Löytymättä ovat hänellä keinot a) tehdä itse jotain tanssin tai ilmaisun perimmäiset nautinnot tavoittavaa b) ymmärtää näitä jälkimmäisiä.

Iain M. Banks - Consider Phlebas

(read over three months, ensuring many mistakes)

Generally, the novel is very attractive, specifically as space opera. There is history, backstory, to the world invented, and its two central cultures are worthy of antagonism. By which I mean that the division is not black and white or not too straightforward a caricature of 'real' stereotypes, at least initially. The end result and image one forms of the Culture-Idiran divide is not very original, however, at least approached in the 2010s, with over a decade long context of discourse about democracy and religious extremism.

The part I am, shamefully, the least capable of analysing, the writing itself, is well-handled. The imagery and exposition is comely in both style and imagination: I don't recall encountering any cringeworthy phrases, and the world-building is up to all standards of operatic science fiction.

There are memorable characters and descriptions of invented cultures. Banks's machines are especially distinctive, although the science fictionally prosaic or material explanation for their 'human' erring is conspicuously missing. Nonetheless, the friction between the anti-machine and the machine intelligences can be delightfully well-handled, as it does not seem to revert to stereotype and expected stances in the dialogue.

But there is something very unappealing in the novel. The structure of the narrative is at least in the very end somehow naturalistic in its spiral into catastrophe for the main protagonist. His position, his attitude and ideology, drives him into the conflict with all parties in a way that allows no suitable escape, and it seems that there whereas the events continually take turns for the worse, they do so by first allowing contrived hope or lulls in the narrative. Warning signs are ignored, cameras are inactive, and threats misinterpreted, only for these to spring more and ever more dangerous dangers.

There are also great pleasures to be had in Banks's narrative style, however. I recognise the pacing of the narrative of Consider Phlebas from his later novel The Algebraist, which I liked very much, and which in turn suggests the strengths of Banks's writing here as well. One can well criticise Banks's overuse of exposition (not my own observation, however), and Phlebas does feel somewhat too long for best effect, but the way he constantly diminishes heroism and the pattern of epic characters, very much misused in genre fiction and simple storytelling, is remarkably distinctive and pleasing. Whereas in Hollywood, and in the amnesic storytelling traditions of (let's face it) genre fiction at its most unimaginative for example, traumatised characters do not in Banks's fiction overcome their flaws and rise as positive heroes for their contexts. Mostly, they end up destructive and suicidal, which never bodes well for however follows them, willingly or not. Banks has a very good grasp of flaws, ideologies, and the contradictions they create.

Consequently, Phlebas spends much time building its narrative and its world, and very little time to spring the finale it is working towards. It might seem tedious at times, and it did for me, but the prize of diminishing the healing powers (in the sense of healing the contradictions and wounds of the societies they are depicted in) of the characters were are watching so intently naming and revealing their traumas, not to mention creating new ones, is cathartic, yet not in a pedagogical or preaching fashion. These fictions take the material of heroic action and adventure to their logical conclusions, which is very much laudable. Furthermore, it is done in a way that steers clear of the worst romantic clichés about tragic protagonists.

I do have further issues with Banks's fiction, for example his sometime very awkward dialogue, but the tone of his work mostly overcomes the minor problems in the writing. At least if one approaches the work specifically as science fiction, for at least in Consider Phlebas, the weight of depicting such different cultures and heavy narrative turns seems to bend the representation of character, of inward cognition, and cultural details and features together with the narrative elements themselves, like starlight coming from behind an anomaly of mass (if this image is at all functional): the intricacies and highlights of the latter are lost in the thicker lines of the former, of war, action, juxtaposition of radical aliens.

Timo Hännikäinen: Mies ja moderni elämä (tulevan kirjan johdanto)

Muistiinpanoja läpiluvultani. Huom. en edes jaksa kommentoida kaikkea itsestäänselvää misogyniaa, kunhan vain poimin ajatuksia, jotka tuntuvat erityisen ristiriitaisilta.

Sen lisäksi että monet esi-isillemme itsestäänselvät käyttäytymismallit ovat modernissa maailmassa hyödyttömiä, ne johtavat usein hankaluuksiin. Jos lyön vaimoani lähentelevää miestä, saan syytteen pahoinpitelystä."

-Sen lisäksi, että tämä on toki hölmö oletus, se on myös hyvin perinteisellä tavalla fasistinen. Miksi on itsestäänselvää lyödä, kun aivan yhtä lailla itsestäänselvää on huolehtia yhteisön keskinäisestä rauhasta?

-Ja positiiviseksi oletetaan nuorten jäsenten juoksentelu ulkona, vaikka tilastot osoittavat melko tyhjentävästi, että henkirikosten määrä on Suomessakin merkittävästi alentunut kehittyneen koulujärjestelmän myötä, reilussa sadassa vuodessa

Sosiaalinen arvostus ja taloudellinen menestys vaatii meidän aikanamme ominaisuuksia, joita on perinteisesti pidetty feminiinisinä [kursiivi lisätty]

-Aiemmin Hännikäinen toteaa miehisyyden faktat, positiiviset hyveet. Kun on aika puhua feminiinisyydestä, epävarmuus lisääntyy

Työpolitiikkaan tehdyt uudistukset ovat naisia varten räätälöityjä: esimerkkinä vuonna 2017 voimaan tuleva eläkeuudistus, jonka seurauksena naiset hyötyvät pitkäikäisempinä eläkkeestään miehiä enemmän.

-Huomio on tietenkin osuva, mutta Hännikäinen ei edes käytä vertausta (on kuin räätälöity), vaan näyttää väittävän, että tulos on tällaiseksi nimenomaan räätälöity.

Ja tässä todellinen pommi:

Lyhyesti sanottuna miehet ovat rakentaneet yhteiskunnan naisia varten. Pölynimuri, pesukone ja vastaavat laitteet, jotka vapauttivat naiset kotipiirissä raatamisesta, ovat miesten keksimiä. Ehkäisypillerin, jota on sanottu 1900-luvun tärkeimmäksi keksinnöksi ja joka edesauttoi suuresti naisten seksuaalista vapautumista, tosin ideoi sairaanhoitaja Margaret Sangler,mutta käytännössä sen kehittivät kemisti Carl Djerassi ja biologi Gregory Pincus. Hyvinvointivaltio ja ilmainen päivähoitojärjestelmä, jotka mahdollistivat naisten itsenäiset työurat, rakennettiin aikana jolloin poliittisen ja taloudellisen vallan kabinetteja kansoittivat lähes yksinomaan miehet. Yhtä lailla miesten keksintöä ovat ne automaatiojärjestelmät, jotka ovat poistaneet valtaosan raskaista, haastavista ja vaarallisista töistä ja tehneet modernista miehestä konttorirotan tai jättäneet hänet tyystin toimettomaksi.
Miesten ponnistusten tuloksena syntynyt uljas uusi maailma palvelee turvallisuuden ja mukavuuden tarpeita.

-Samassa virkkeessä, jossa todetaan miesten olleen yksiselitteisesti etuoikeutetussa valta-asemassa, luetaan miesten ansioksi jopa naisten vapautus. Naisten keksintöjä saa historiasta, tai ennemminkin omasta yleissivistyksestä, hakemalla hakea, mutta tällä ei ilmeisesti ole mitään tekemistä miesten uroaikojen tosiasian kanssa, siis Hännikäisen mielestä. ("Naisten historiallisten saavutusten vähäisyys selitetään leimaamalla koko miessukupuoli itsekeskeisiksi tyranneiksi, ja historian merkkimiesten tekoja arvioidaan nykyajan feministisen ideologian mittapuulla.")

-Miesten saavutuksilla Hännikäinen ei toki tarkoita yksinomaan "hyviä" saavutuksia, sillä kyllähän mies tuli samalla kesyttäneeksi oman hurjan luontonsakin. (E-pilleri on antimodernistille lisäksi tärkeämpi mainittava kuin Marie Curie.)

En myöskään väitä voivani esittää tyhjentävää selvitystä maskuliinisuudesta kaikkine osa-alueineen. Pääpaino tässä kirjassa on niillä aspekteilla, jotka erityisesti kiinnostavat minua tai ovat elämässäni kiinteästi läsnä. Esimerkiksi isiä tai homoseksuaalisia miehiä olen käsitellyt vain ohimennen, koska en ole itse kumpaakaan ja jätän kyseisten aiheiden syvällisemmän käsittelyn mieluiten niille, joita ne henkilökohtaisesti koskettavat.

-Hännikäinen siis aikoo käsitellä miehisyyttä irrallaan yhteiskunnasta, irrallaan biologiasta. Sillä vaikka vanhemmuus ei olisikaan (enää?) ihmiselämän keskeinen tarkoitus ja sisältö, miten sen voi jättää miehisyyden (saati naiseuden) ulkopuolelle edes potentiaalina? Hännikäinen halveksuu nykymiehen roolia "kuhnurina" ja alentaa miehisyytensä kuhnuriksi.

On naisten vika, että lapsilla ei ole miehen mallia (tämäkin tosin miesten ansiota), mutta mies ei tyhmyydessään tästä välitä. Pitää sotia, luontoa, vastaan, ja nämä kaikki sanat ovat merkityksellisiä.

Niinpä tarkoitukseni on pohtia, mitä miehuus pohjimmiltaan tarkoittaa, millaisena se näyttäytyy häilyvien kulttuuristen muotojen tuolla puolen.

-Oo, vanhaa kunnon idealismia. Tuore ote.

Voin jo kuulla ne äänet, jotka sanovat mieskuvaani fasistiseksi, misogynistiseksi ja alkukantaiseksi – ja ovat tavallaan oikeassakin. Mutta tarkoitukseni onkin tarkastella sitä, millaista maskuliinisuus on, ei sitä millaista itse haluaisin sen olevan tai millaiseksi sen pitäisi muovautua soveltuakseen paremmin tähän nimenomaiseen historian vaiheeseen.

-Toivottavasti Hännikäinen löytää jostain saunapeilistä väylän miehisyyden ytimeen ilman häiritsevää kulttuuria - tai biologiaa. ("En ole myöskään juuri vaivautunut perustelemaan sukupuolieroja biologialla, vaikka uskonkin evoluution merkittävästi vaikuttaneen siihen, että miehet ja naiset kiinnostuvat eri asioista ja haluavat eri asioita toisiltaan. Ne, jotka sellaisia perusteluja kaipaavat, ovat vajonneet jo niin syvälle poliittisen korrektiuden suohon, että heille kelpaavan miehisyyden analyysin laatiminen olisi kohtuuton urakka.")

Mutta jokainen miehisenä pidetty hyve, myös itsenäisyys, on mahdollinen vain suhteessa toisiin miehiin. Miehet arvioivat, koettelevat ja yllyttävät toisiaan, eikä teolla, joka on miehekäs vain yhden miehen silmissä, ole arvoa.

-Eikö tässä ollutkaan kyse sellaisesta ei-kulttuurisesta asiasta, joka vain on, jossain kulttuurin toisella puolella? Vai onko niin, että miehinen hyve luodaankin "kunniaryhmässä" ja peilaten toisiin miehiin? En pysy enää perässä. Ja vielä:

Mutta kaiken toiminnan edellytys on kuitenkin maskuliinisten ihanteiden löytäminen uudelleen. Tämä miehen tie jokaisen on kuljettava yksin, olipa hänellä matkaseuraa tai ei. Miehen pitää itse sisäistää standardit joiden mukaan hän aikoo elää, niiden automaattinen hyväksyminen ei riitä eikä ole tänä aikana edes mahdollista.

-Tässä siis sekoittuu toki miehisyyden ja miehisen hyveen tavoittelu, mutta mikäli Hännikäinen on tosissaan siinä, että maskuliinisuus on sellaisenaan, kesyttämättömänä ja kontrolloimattomana voimanakin, tavoitettava uudestaan, puhutaan kyllä joka tapauksesta positiivisesta ideaalista. Miksi tavoitella negatiivisia asioita ja ominaisuuksia? Mies on tyhmä, ehkä siksi. Niin saamarin tyhmä.

Perintö, jälleen esillä

"Miltä miljoonaperintö oikeasti tuntuu?" kysyy Helsingin Sanomat. (Vastikään oli myös juttu Mannerheim-nimen taakasta, sen mukana kun tulee enimmäkseen velvotteita – ja 'enää joitakin' kartanoita.) Alaotsikko lisää vaihtoehtoja: "onko iso perintö ja nimekäs suku onni vai taakka?" Vastauksia haetaan kahdelta miljonääriltä, mutta niitä ei esitetä, kysytään vain.

En ole varmasti oikea ihminen kattavaan ja yleistettävään media-analyysiin, mutta minun näkökulmastani HS:n juttu on osittain oireellinen vallitsevasta mielipide- ja tunnekeskeisestä maailman esittämisestä. Ensinnäkään minusta ei tunnu, että juttu kertoisi miltä miljoonaperintö oikeasti tuntuu, se vain antaa puheenvuoron miljonääreille, jotka vastaavat siihen haluamallaan tavalla, ilman että journalisti näyttäisi kaivavan heistä monipuolisia vastauksia. "Ilo rahoista" – sitä siis on – ei esimerkiksi palaudu Tommin sanoihin verojen tultua kuvaan. Ilo mainitaan kerran, jonka jälkeen inhimilliset haasteet, angstit ja perustava muutos ihmissuhteiden perustassa, nousevat tekstin pääsisällöksi.

Periminen "ei aina ole helppoa", sillä mielihalut voivat olla muualla kuin perittävässä omaisuudessa – eivätkä hankaluudet tosiaan rajoitu tähän. Perimistä yhteiskunnallisena ilmiönä ei kuitenkaan käsitellä mitenkään, eikä etuoikeus omistaa muiden luomaa – ja hyötyä siitä – siis tule käsitellyksi otsikon viitoittamalla tavalla. Ahlströmin taakka on vaalia, että perintö siirtyy eteenpäin, mutta miksi? Miksi perinnön 'pitäisi siirtyä', ellei päätyäksen seuraavan etuoikeutetun omaisuudeksi ja hallittavaksi. Ahlström ottaa ansaitsemisen esille, ja implisiittisesti on selvää, että hän ansaitsee, tai voi ansaita. Mutta avoimesti periminen ja perintö jäävät tässäkin tekstissä käsittelemättä. Paino on tuntemuksissa.

Tavallaan neutraalin lähestymisen ymmärtää, sillä kysymys on ollutkin juuri eräänlaisista (=toisenlaisista, 'joidenkinlaisista') kokemuksista. Ongelma on mielestäni siinä, että toimittaja ei saa perijistä irti muuta kuin omaisuuden aiheuttamaa harmistusta – kyseenalaistamatta näiden päätöstä hyväksyä perintöä, siis harmin aiheuttajaa. Vastaukset ovat ilmiselviä, mutta niitä ei ikinä sanota suoraan.

Lisäksi teksti harhautuu vetoamaan lukijan tunteisiin purkamatta kuitenkaan tätä vetoomusta oikeisiin suhteisiinsa. Perintövero on siis 700 000 euroa, mikä on mieletön määrä, ellei siitä lähde purkamaan perityn omaisuuden arvoa – suhteeton perintövero voi korkeista verotusperiaatteistamme huolimatta tulla vain samalla tapaa "suhteettomasta" perinnöstä (verohan ei ole yli 50%). Miksi antaa lukijalle kuva tällaisesta mielettömän tuntuisesta veromätkystä ollenkaan, jos tunnetta ei pureta viittaamalla sen takana olevaan arvoon.

Tommin puheissa oikeudenmukaisuus hankaloittaa perinnöstä saatujen haittojen poistamista, sillä "uskollisia vuokralaisia" ei voi vain potkia ulos. Se, että Tommi saa uskollisten vuokralaisten kodin omaisuudekseen sattuman kautta (ja sukulaisuuskin on kai vain sattumaa) ei ole oikeudenmukaisuuden yhtälössä mukana. Kunnioitus vuokralaista kohtaan on siis sikäli kummallista, että Tommi on ylipäänsä päätynyt tilanteeseen, jossa tämä kunnioitus täytyy ottaa huomioon. Toki kunnioitus on hieno asia, ja asunnon omistaminen on täysin hyväksyttävää, mutta samaan yhteyteen liitetty katkeruus etuoikeuden vaivalloisuudesta osoittaa tilanteen epäluonnollisuuden tai vinoutuneisuuden. (Etuoikeudesta ei voi suoraan nauttia, koska pitää olla oikeudenmukainen, mutta tämä hyve nousee vain ja ainoastaan äkillisestä etuoikeudesta. Jotain vaivaavaa tässä on, en vain saa sitä sanoiksi.)

Aivan yleisestikin kaipaisin joko suorempia tunteita ja kokemuksia tai neutraalimpaa pohdintaa perimisestä. Miljoonaperinnön vaikeudesta yksinomaan valittaminen on varmasti naurettavaa myös perijistä itsestään, sillä se ei anna heistä kovin imartelevaa kuvaa. Neutraalissa pohdinnassa taas en antaisi heidän mielipiteilleen painoarvoa, vaan kaipaisin yhteiskuntatieteilijöiden, lainoppineiden ja filosofien keskustelua. Jos tulevat vaalit vaikuttavat perimisen verotukseen, kuten voi hyvinkin olla, olisi mediassa todella syytä perehtyä verotukseen huomattavasti syvemmin kuin tällaisin tunnekuvauksin.

Mitään pahaa sanottavaa minulla ei siis (pitäisi) olla perijistä itsestään, mutta toistuva valitus perimisen epäkiitollisuudesta tai vaivalloisuudesta aiheuttaa väkisinkin hölmistymistä. Yksityisomistusoikeus on olennainen ja perimmäinen osa yhteiskuntajärjestelmäämme, mutta perimisen oikeus tuntuu olevan vain vähän käsitelty aihe mediassa. Samoin tässäkin tekstissä puhutaan Tommin työstä, ja sen ulkopuolisesta omaisuuden hallinnasta, ikään kuin työssäkäynti pyhittäisi ja poistaisi omaisuudella vaurastumisen ongelmat, siis etenkin perintöjen kautta – työ tekee kohteen autuaaksi ja autuuttaa myös perinnön osana tavallisen ihmisen osaa. Asiaan perin pohjin syventymisen sijaan tunteet ja niihin viittaminen ovat (tässäkin kysymyksessä, ottaen huomioon yleisesti toistuvat viittaukset mökkeihin ja muihin tunteikkaisiin pienperintöihin) vallitsevaa käytäntöä.

Mass Effect 3

Pelasin kyseisen pelin eilen loppuun. Ensiksi sanottakoon, että luulin lopun kestävän noin puolitoista tuntia, mutta pelisessioni venyikin varmaan neljään tuntiin. Henkilökemioihin ja tunnelmaan painottavassa pelissä on turhauttavaa ja ristiriitaista, että keskeiset tunnelmalliset elementit, Shepardin alus ja Citadelin asema, on suunniteltu melko raivostuttavasti. Latausajat ja juoksentelu eri hyteissä ja varastoissa istuvien kavereiden juttusilla kestää yhtä pitkään kuin itse putkijuoksu ja avaruusmäiske, mikä ei ole pidemmän päälle yhtään mukavaa tai immersiivistä. Etenkin jälkimmäisen elementin, Citadelin kohdalla tämän toki ymmärtää, onhan kyse isosta alueesta ja konsolin aiheuttamista rajoitteista.

No, loppu tosiaan koitti, ja vaikka valitsin "väärän" loppuvaihtoehdon, olin loppuun itse asiassa melko tyytyväinen. Loppuratkaisussa klimaattisuus ja antiklimaattisuus vaihtelivat, ja jäin loppua ja ratkaisujani miettimään vielä lähes tunniksi aamuyön keskellä. Ratkaisuni oli väärä, sillä se ei tarjonnut minkäänlaista päätöstä muiden hahmojen kohtaloista. Isompi kohtalo oli toki selvä, minkä takia tämä ratkaisu oli oikeastaan tyydyttävä: siinä korostui nimenomaan teleologisen tarinakeyhksen armottomuus ja vääjäämättömyys. (Teleologisuus kiteytyy itse asiassa vain ratkaisuni myötä, muut ratkaisut saattavat sitä heikentää.)

Tutkiskelin tämän, myöhemmin lisäosan myötä päivitetyn lopetuksen ja alkuperäisen lopun eroja, ja minusta näyttäisi siltä, että alkuperäisen saama negatiivisen palautteen vyöry menee hieman asian ohitse. Ihmiset siis olivat tyrmistyneitä ja pettyineitä, että kaikilla pelaajan ratkaisuilla oli loppujen lopuksi olematon merkitys loppuratkaisun kannalta. Tämä pitää toki paikkansa, mutta perustelut, jotka liittyivät juonen aukkoihin ja pelin luonteeseen, ovat tarinan puolesta harhaanjohtavia: tarinahan loppujen lopuksi korostaa vääjäämättömyyttä ja lopetus on varmasti dramaattisempi kuin yksikään kikkoja ja yhtä uudelleen pelaamista vaativa lopputaistelu. Peli tosiaan pakottaa pelaajan valitsemaan, ja vaikka edellisillä ratkaisuilla ei ole paljoakaan vaikutusta siihen, mitä ratkaisuja on tarjolla, päähenkilö (((tai pelaaja - huom. roolipeli))) joutuu todella "ahdistavan" ratkaisun eteen. Eihän tuollaista ratkaisua kenenkään kuuluisi joutua tekemään, ei edes kristushahmon.

Mielenkiintoinen tämä koko asia kuitenkin on mielestäni siksi, että siinä tiivistyy hyvin selkeästi pelillisen tarinankerronnan luonne. Jos pelaaja haluaa vaikuttaa tarinan kulkuun ja valita haluamansa lopun ja nähdä tekojensa vaikutuksen, tekijä, taiteilija tai suunnittelija joutuu tasapainottelemaan omaa, tarinallista tms. näkemystään, eli maailman fatalistisuutta tai determiniivisyyttä, ja pelaajan toiveidentoteuttamisfantasiaa. Itse olin pelin aikana vain kevyesti kiinnostunut tarinasta, mutta sen lopetus (minun lopetukseni) oli kiehtova ja oikein tyydyttävä monin tavoin. Pelin lopetus - joka pakottaa päähenkilön tekemään lopullisen valinnan - ei ehkä ole omiaan jatkamaan edellisten valintojen vaihtelevia vaikutuksia painottavan pelisarjan tyyliä, joten siinä mielessä ymmärrän kummastuksen. Mutta pelin toki tarjosi jotain muuta, siis minulle. Ja suuri rajoitteeni pelin ymmärtämisessä ja arvottamisessa on siis nimenomaan siinä, että pelillinen tarinankerronta on minulle erittäin vaikea hahmottaa kokonaisuudessaan (ongelmallista sinänsä?), pelejä nuorena mielin määrin pelattuanikin. Kirjallisuusopinnot ja lineaariset tekstit eivät tähän suoraan valmenna.

No mutta, vielä itse tarinasta. Kaikkein suurin aukko juonessa oli kuitenkin koko pelin kokoinen ratkaiseva teknologia, kunnon deus ex machina itsessään, jota kukaan ei missään vaiheessa ymmärtänyt, ei tiennyt miten se toimii, mutta joka piti suurin uhrauksin saattaa loppukohtaukseen. Siinä toivossa, että eiköhän tämä kaiken pelasta, jotenkin. Tätä ei oikein dramatisoitu (kukaan ei siis kyseenalaistanut sen mielekkyyttä), ja siinä mielessä loppuratkaisuni, jossa se ei tehnyt mitään oli oikein herkullinen. Etenkin kun tein päätöksen puoliksi vahingossa! Sillä tuolla suurella, tuhoon tuomitulla yrityksellä itsellään oli jokin arvo (jossain tulevaisuudessa), mikä on moraalisesti mielenkiintoinen pointti. Sen sijaan siis, että vapahtaja-kaitsija (Shepherd-Shepard) yli-ihmismytologisesti ratkaisisi joka. Ikisen. Ongelman. Ja saisi vielä valita kuka saa elää ja kuolla, ilman mitään suurempia psykologisia tai eettisiä ongelmia. Teoilla on merkitystä, eikä eettisesti hyväksyttävä toiminta välttämättä ole itsestäänselvää, tai edes selkeästi havaittavaa vaikutuksissaan.

(On triljoonien yksilöiden ja kaikkien galaksin kulttuurien kuolema toki melkoinen eettisesti kyseenalainen hinta 'yhdelle' eettiselle päätökselle, mutta ei ratkaisun pidäkään olla vaivaton ja levollisuutta herättävä. Olen mielelläni pidempäänkin kiusaantunut pelin tai tarinan tarjoamasta fiktiosta. Etenkin kun ratkaisuni syntyi vahingossa - jossittelu ja harmittelu on siis kokemuksessani mukana niin tekojeni kuin tarinan viestinkin tasolla. Mass Effect päättyi siis hyvänä tarinana, vaikka se ei sitä koko ajan muuten ollutkaan.)

Edit:
Onhan tuosta lopetuksesta siis ollut muutakin naputettavaa kuin valintojen rooli loppuratkaisun kannalta. Esimerkiksi pelisarjan teema tuntuu olevan monille ristiriidassa lopetuksen kanssa. Minusta näissä juuri näkyy se pelillisyyden ongelma, sillä pelaajahan siis valinnoillaan luo teeman tarinalle. Jos pelaaja ei ole valintojensa luomaan tarinaan tyytyväinen, hän etsii jotain muuta kuin mitä minä tässä yritän vastustaa - eikä siis "lue" tekstiä tarinana jota itse luo, vaan ehkä tarinana, jonka haluaisi itse päättää, mutta joka on jonkun toisen tekemä?
Jos yhteiselo ja kaikkien olentojen/Shephardin kyky olla rauhassa keskenään on mahdollista, pelaaja voi vastustaa sitä kohtaloa ja tematiikkaa joka hahmolle tarjotaan: juuri pääsemällä valintatilanteeseen Shephard tarinassa osoittaa ylittävänsä (tietyn asian edustajana) edelliset yritykset vastustaa vääjäämätöntä ikiaikaista prosessia, tasapainoa, anti-kaaosta tms., ehkä jopa syrjäyttää sen. Vaihtoehdot eivät tarjoa kaikkea, eikä sitä tee loppuanimaatiokaan, mutta tarinahan syntyy tästä huolimatta. Tematiikka ei ole yhtenäinen (Shephard yhdistää kaikki ja on hyvä, rauhaa luova jätkä, mutta sitten joku tekoäly sanookin, että konflikti on vääjäämätön?), mutta eikö se mieletön valinta joka hahmolla on edessään juuri ole kamppailua tietyn puolen, tematiikan puolesta, tai sitä vastaan? Pelissä vastustetaan koko ajan isoja mörköjä, ja sitten kun lopulta isot möröt osoittavat olevansa juuri niin isoja kuin mitä tähän asti, joku ei ole tyytyväinen, koska Shephard on leikkinyt Ahtisaarta kolme peliä ja onnistunut kaikessa, tähän asti.
(Toisin sanoen: mitä teet jos joku yrittää osoittaa, että kaikki mitä olet tehnyt tähän asti on merkityksetöntä? Jännä tilanne, mutta epäilemättä vähän heikosti käsitelty, ottaen huomioon, että esimerkkejä ei oteta esille - Shephardin yhdistämiä Gethejä ja Quarianeja ei siis edes mainita.)

Olisi todella kummallista odottaa, että tämä ihmelaite, jota kukaan ei ymmärrä, ja joka siis toimii vain sen pikkunappulakatalyytin kautta, tarjoaisi jonkun Shephardin vain toteuttaa toiveensa ja tehdä maailmasta täydellinen. Se olisi hahmon ja pelaajan toiveentoteutusfantasiaa, ei edes utopiaa vaan ideologiaa. [Ursula Le Guinin Lathe of Heaven, suom. Taivaan työkalu, olkoon esimerkkinä tämän ajatuksen ongelmista.]
Ehkä minä vain vastustin sitä rauha ja vauraus kaikille -narratiivia, joka pelaajalle työnnetään, mutta joka on hyvin naiivi ja huonosti kehitelty koko pelin ajan. Pelin idea ei kuitenkaan ollut pelkästään jauhaa tätä tarinaa uskottavasti ja monipuolisesti vaan edetä johonkin maailman kohtaloa käsittelevään päätökseen. Naiivius ei siis tarinassa häirinnyt, vaan jopa tyydytti kun lopetukseni osoitti kaiken tyhjäksi. Mutta jos joku on korostanut tätä "pelin tematiikkana" loppuratkaisun kannalta, ihmetyttää sinisilmäisyys ja valmius ottaa vastaan anglo-amerikkalais-avaruudellinen imperialistivapahtajakertomus siihen saakka kunnes sitä uhataan.

Nolanit: Tähteinvälinen

Tulkinta-apparaattini on toivottaman puutteellinen. Se kykenee tarjoamaan sellaisia latteuksia kuin että Interstellar on kolmituntinen elokuva, jonka molempien naishahmojen ainoa motivaatio on saada elämänsä mies vierelleen, vaikka he muuta maailmalle ja miehille antaisivat ymmärtää.

Sanotaan silti jotain negatiivista ja poleemista, sillä oivaltava ja ymmärtävä positiivisuus on vaikeaa. Interstellar oli kelpo elokuva, jos unohdetaan 165 miljoonan dollarin budjetti. Ei huono, ei erityisen hyvä. Aivan liian pitkä ollakseen viihdyttävä, eikä jättänyt minusta mitään syitä katsoa elokuvaa uudestaan. Tieteellisen spekulaation paikkansapitävyys ilmeisesti on kohdillaan, mutta mitään inhimillistä tässä ei oikeastaan mielestäni tavoitettu. Syvästi inhimilliseksi sisällöksi oli puettu se, että naiset kaipaavat miehiä ja miehet perhettä.

Aika tuntui olevan hyvin keskeinen aines elokuvassa. Ajan ulottuvuuksia ei vain tavoitettu millään johdonmukaisella tai syvällisellä tasolla. Henkilökohtainen, yhteiskunnallinen ja lajillinen aika menivät sekaisin siten, että yksilön seikkailutarina ja tämän lähipiirin kaipuu syrjäyttivät ja latistivat kaiken vaikeamman ja puhuttelevamman ulottuvuuden. (Toisaalta toista tuntia jatkuneen keskustelun jälkeen voin hyvin kyseenalaistaa minkään muunlaisen huolen ja vaivannäön todellisen olemassaolon – biologisena tosiasiana, erillään moraalista). Sankari John (en muista nimeä, olkoon John) tekee siis ajallisen uhrauksen, jotta yhteiskunnallinen aika jatkuisi, puhumattakaan lajillisesta selviytymisestä. Uhraus kuitenkin purkautuu ikuisen nuoruuden metsästykseksi, ja lopussa lehmipoika-John on taas valmis hyppäämään puikkoihin ja hakemaan seuraavaa perhettä elämäänsä. Tämä ei ole tarinan tai yksittäisten kohtausten puute, vaan ennemminkin ohjauksen tai keskittymisen ongelma: yksittäisiä koskettavia hetkiä elokuvasta kyllä löytyy, mutta elokuvan poukkoileva jaksotus vähentää näiden merkitystä, samalla kun (tai johtuen siitä että) se ohittaa jotain merkittäviä kysymyksiä ja inhimillisiä jännitteitä. Näistä esimerkkinä Johnin päätös palata Maahan epäonnistumisen jälkeen, mikä ketään ei tunnu häiritsevän tai koskettavan – ei edes Johnia. Tosin Matt Damon pistää nyrkeiksi ja muuttaa elokuvan kulkua ja tunnelmaa juuri kun elokuva tuntui päässeen merkittävään juoksuun, siis se oli tuntunut etenevän kohti jotain syvempää viestiä tai ristiriitaa, jota ei päästykään pakenemaan madonrei’in ja (maatalous?-)insinöörikeinoin.

Lopussa ikuinen nuoruus jatkuu elokuvan ajallisissa rajoitteissa, ja ihmiskuntakin on pelastettu, tai ainakin keskilännen maatilat ja jonkinlainen populaatio. Ympäristökriisi ja ihmiskunnan selviytyminen ovat mielenkiintoiset premissit, mutta näiden syvempi tarkastelu elokuvasta puuttui kokonaan. Ne mahdollistivat seikkailutarinan, eivät siis oikeastaan olleen ongelmia alkuunkaan. Niiden haaste sille yhteiskunnalliselle ajalle, jota me elämme, johon me olemme elämämme sitoneet, ei tullut ratkaistuksi. Kyvyttömyys ratkaista oman olemassaolon perusedellytyksiä uhkaavia ongelmia (maapallon ongelmat -> maatalouden ongelmat) korvataan uuden nuoruuden, uuden saman unelmalla. (Mitä blightille/punahomeelle kävi?)

New Yorkerissa taidettiin kiinnittää huomiota myös madonreiän jumalalliseen ilmaantumiseen, mikä tosiaan on sattumana melkoinen. Hyväksyttävä tarinan kannalta varmasti, mutta mikäli joku tuleva ihmismuoto tosiaan yritti varmistaa oman selviytymisensä, se ei jaksanut tehdä sitä tavalla, joka olisi helpottanut tarinan mielenkiintoisuutta. 2001: Avaruusseikkailu on tähän teemaan nähden huomattavasti inhimillisempi ja syvällisempi, sillä sen upea ja mielikuvituksellinen kuvasto viestii symboliikalla ja muin vertauskuvin paljon enemmän kuin Interstellarin poissaoleva singulariteetti. (Joka siis kuitenkin Johnin kautta vaikuttaa ”nyky”ihmiseen, vaikkakin vaikeasti – loiko se madonreiän, joka siis aiheutti maapallon ilmaston mullistuksia? Miksi se ei pysty millään tapaa viestimään ihmisille, että nämä tulisivat suoraan mustaan aukkoon auttamaan itseään? Tyhmiä kysymyksiä, mutta jos tarina tehdään näin, niihin vastaaminen jollain vaikuttavalla tavalla voisi olla sen arvoista, ainakin ydinperheen haamukipuja tunnustelevan nopeutetun syvällisyyden ja venytetyn latteuden sijaan.)

Kyynikko on tunteeton häirikkö

Heitetään siis kaikki jääkylmää nestettä tihkuvalla pyyhkeellä kyynikkoa. Tätä on ilmassa (mutta en nyt lähde pohtimaan onko se jollain tapaa tavatonta tai erityisen ajankohtaista). Tänään hesarin Nyt-liitteessä Tuomas Enbuske tyrmää kyynikot vahingoniloisten märkien unien uneksijoina, kun eilen pääministeri valitteli suunnatonta kritiikin määrää ja yhteiskunnallista negatiivisuutta.

Itsehän olen varmasti kyynikko. Mutta märkä uni ei kyllä vastaa sitä ajatusta tai tunnetta, joka minulla herää Enbusken esimerkkikatastrofeista kuultuani. (Tai ehkä sitä voisi leikillään kuitenkin elätellä tulkintaa, että voihan se sitä vastatakin: säpsähdyttävä, kouristeluja fyysisestikin aiheuttava herätys erittäin epämiellyttävään todellisuuteen – siirtymä siis ikään kuin unesta todellisuuteen.) Kun uutisissa tai muissa kertomuksissa törmää johonkin suureen vääryyteen, kuten Bostonin ja Bagdadin pommi-isku, tai suorana lähetyksenä seurattu World Trade Centerin tuhoutuminen New Yorkissa, ei siitä iloa irtoa. Kyynisyys tiivistyy ehkä sen sijaan niihin ajatuksiin, jotka virtaavat tajuntaan kyseistä tapahtumaa tai ilmiötä seuratessa: mitä hypoteettisia syitä tai seurauksia asialla on. Silloin kun jollain tasolla pitäisi pysähtyä ajattelemaan itse tapahtuneen vääryyden mittakaavaa ja no, vääryyttä, tajuntaan virtaa johdonmukaista ja epäjohdonmukaista, toimivaa ja kuviteltua analyysia siitä, mistä vääryys maailmaan päätyi.

Yksi tulkinta on siis, että tässä kohtaa pitäisi kaivaa sisimmistään empatia esille, ja keskittyä tuntemaan myötätuntoa katastrofin koskettamaa maailmaa kohtaan. Analyyttisen ajattelun viriäminen liian kovalla kiihtyvyydellä on Enbusken esityksessä osoitus kyynikon epäjohdonmukaisesta arvomaailmasta tai tosiasioiden unohtumisesta: ihmisten yhtäläisen arvon viitteellisen kyseenalaistamisen (uutisoinnin epäsuhta) nostattama kyyninen tai analyyttinen empatia on virhepäätelmä, jossa unohtuu, että ensisijaisesti tuttuun samaistuminen on ihan luonnollista.

Empatiaan pyrkiminen jälkimmäisen, "kaukaisemman" katastrofin kohdalla on väärin siksi, että on ihan luonnollista kiinnostua enemmän kulttuurillisesti läheisemmistä kohteista. Varsinaisesti se ei siis ole väärin, mutta on väärin huomauttaa, että tämä katastrofi tuntuu jäävän huomioimatta ja ymmärtämättä, kun "läheisempi" kohde huomioidaan merkittävästi laajemmin. 

Kyynikko ei siis saa kyseenalaistaa herännyttä empatiaa ja sitä ympäröiviä ilmiöitä. Enbuskella perusteluna on osittain siis se jo aiemmin vihjaamani tosiasia, että "[s]e, että meitä kiinnostaa vain oma heimomme, on ihan luonnollista." Sanavalinta on äärimmäisen huono. Vaikka lukija todennäköisesti ymmärtää, mitä Enbuske tarkoittaa "luonnollisella", sen laajemmat seuraamukset vääristävät koko ajatusta. Siis hirttäytymättä naturalistiseen virhepäätelmään, vaikka läheisempi suhde "läheisempään" kulttuuriin tai heimoon olisi seurausta tiedostamattomista asioista ja siis osittain riippumaton myös ihmisen omista moraalisista ratkaisuista, ei se tarkoita, että vain näin pitäisi olla. "Luonnollinen" on huono sana, sillä se ei tarkoita juuri mitään, mutta kaikki kuitenkin ymmärtävät (jotain) mitä sillä tarkoitetaan. Moni savannilta peräisin oleva "luonnollinen" käyttäytymis-, ajattelu- ja tunnemalli ei toimi valtaisissa ihmisyhteiskunnissamme. Se, että asia on "luonnollista", ei voi olla ainoa perustelu.

Eikä se Enbuskella olekaan. Mutta hänen kritiikkinsä kohdistuu tällä argumentilla Kansan Uutisiin, vasemmistoon ja Satu Hassiin, jotka kyynisyydellään (pois tuo kauheus!) nostavat esille juuri savanniempatiamme ja -moraalimme rajoittuvuuden: emme toimi moraalisesti johdonmukaisesti.

Enbuske on terävä ajattelija, ja on totta kai monessa asiassa oikeassa, kuten siinä, että "[m]eille täysin yhdentekevät iskut ovat hyvä paikka esitellä moraaliamme" ja että tietyllä tasolla Bostonin pommi-isku oli "isompi uutinen" (ainakin, surullista kyllä, epäarkipäiväisempi) kuin Bagdadin vastaava. Mutta hän lähtee lokaamaan huonolla argumentilla kyynikoita, määrittelemättä oikeastaan millainen kyynikko on. Kyynisyyden puolueita lukuun ottamatta.

Kyyninen suhtautuminen katastrofiin ei ole iloitsemista tai ilahtumista, esimerkiksi uusien argumenttien ilmaantumisesta oman ideologian tukemiseksi. Se on raskasta, todella raskasta, sillä ihmiset ovat moraalinsa suhteen hyvin epäjohdonmukaisia, minkä kyynikko varmaan ulkomaailman lisäksi myös itsessään hyvin selkeästi näkee. Kyynisyys ei tietenkään myöskään ole välttämättä rakentava suhde maailmaan. Virheiden löytäminen, eikä varsinkaan niiden tarkoitushakuinen etsiminen ole erityisen rakentavaa.

Siltikin, tämän keskustelun yhteydessä esitelty kyynisyys voi olla olennainen asia, joka johtaa myös rakentaviin toimiin. Maailmassa pelkästään hetkessä eläminen ja tragedioiden käsittely järjettöminä katastrofeina ei nosta esille sitä tosiasiaa, että nyt puhutaan inhimillisestä maailmasta – yhteiskunnasta. Ja siihen voi ihminen vaikuttaa. Maailmassa pitää nähdä sen epäjohdonmukaisuus ja viallisuus, jotta ylittyy kynnys toimia jollakin tapaa. Ehkä tämänkin voi miettiä epätieteellisellä ja -eksaktilla "savannivertauksella": meidän pitää ihmiseläiminä huomata, että emme voi pysytellä näissä ajatuksissa ja näillä hyvillä makuu- ja saalistussijoilla, sillä maailma ei ole valmis, eikä se noudata niitä sääntöjä ja toivomuksia, mitä me sille esitämme. Jonkin vaiston aktivointikynnys täytyy ylittyä, että osaamme vaikuttaa maailman ja lähiympäristön tilanteeseen. Emmehän me edes elä enää pelkästään tiiviisti "oman heimomme" ympäröimänä, sillä joka tapauksessa mallit, joilla savanni-ihminen selviytyi heimossaan eivät takuuvarmasti auta edes 50 000 ihmisen "paikallisyhteisöissä".

(Tuomas Enbuske nostaa yhtenä kyynikkoesimerkkinä esille Satu Hassin ja tämän reaktiot New Yorkin terroristi-iskuihin. Valtakunnan päälehden viikkoliitteessä Enbuske väistää (huonosti) passiivimuodolla "väitettiin vihjanneen" tarpeen osoittaa jotain lähteitä tai todisteita Hassin hassista, erinomaista demonisointia siis. Nopean googlauksen lisäksi en itse jaksanut tapausta löytää, ilmeisesti Hassi ainakin totesi jossain haastattelussa "sitä saa mitä tilaa". Todella kyynistä, mutta tuon yhden laajasti levinneen lauseen pohjalta on mahdotonta sanoa, onko Hassi nyt oikeasti iloinnut tästä vihjaamastaan pahan saamasta palkasta. Siitä en tässä yhteydessä välitä, vaikka Hassi olisi todella iloinnutkin katastrofista (mikä osoittaisi tietenkin erittäin huonoa makua), mutta kun näin epäinhimillistävä väite on kerran tehty, voisi siihen tarkemmin viitatakin.)