Imitation Game (2015)

Pari ideologiakriittistä huomiota.

Imitation Game oli pätevä suurten yleisöjen tunnedraama historiallisesta uroteosta. Elokuvan onnistumiset ovat, että siinä välittyy tapahtumaketju ja siinä viitataan poikkeuksellisten tapahtumien poikkeuksellisiin toimijoihin, oikeissa kohdin tunteisiin vedoten.

Päällimmäinen vaikutelma elokuvan yhteiskunnallisuudesta, sen tavasta kuvata - tai ohittaa - maailman todellinen keskeneräisyys, liittyy Alan Turingin homoseksualisuuteen. Vaikka elokuvan avoimesti esille ottama kanta toisen maailmansodan aikaiseen maailmanpoliittiseen tilanteeseen ei ole yksioikoinen, kaikki sanomatta ja näyttämättä jäävä osoittaa elokuvan täydellisen kelvottomuuden historian ja yhteiskunnan kuvauksena. Mikä ei ehkä olisi ongelma, mikäli viimeistään kliseinen parateksi-infopläjäys elokuvan lopussa ei yhteiskunnan moraaliin vedoten samalla aukaisisi historian matopurkkia vastakarvaan lukevan katsojan silmille.

Suoraan elokuva siis kertoo katsojalle, että sota on vaikeaa. Sodassa joudutaan uhraamaan viattomia, jotta oikeus lopultakin toteutuisi. Näitä päätöksiä tekevät ihmiset, jotka eivät itse joudu kärsimään, ja näistä ajatuksista hyvää tragediaa hetkittäin saadaankin aikaiseksi. Vaikka elokuva ei sitä suoraan kerro, yksityiskohtiin hetkeksi paneutuen ("tarvitaan tarpeeksi tiedustelutietoa, että tilanteeseen voidaan vaikuttaa suuremmassakin mittakaavassa, mutta ei niin paljon, että tilanne muuttuu jälleen epäennustettavaksi" - tämä siis suora ajatus, ei lainaus) se muistuttaa katsojaa siitä, että sota ei lopu yhdellä hopealuodilla, vaikka siitä olisikin unelmoitu ja hopealuodilta näyttävä ja tuntuva asia eteen ilmaantuisikin.

Samalla tavalla katsojalle näytetään poikkeuksellisen ja/tai poikkeavan yksilön kohtaama viha ja pelko, ja pääosin näistä elokuvan varsinainen muoto rakentuu. Suuren yleisön elokuvan tapaan aforismiin pelkistettävä opetus (enkä tarkoita tätä varsinaisesti halventavana asiana) toimii tarinan monissa käännekohdissa ja osoittaa proppilaiselle sankarille suunnan, kun se on hukassa. Vääryys on vääryyttä, ja se näyttää ja tuntuu juuri itseltään.

Imitation Game kuitenkin osoittautuu kuitenkin täysin tyypilliseksi mutkattomaksi tunneteatteriksi, eikä halua millään tapaa käsitellä yhteiskunnan todellista ristiriitaisuutta. Mikä on valitettavaa, kun kyse on niinkin ajankohtaisesta ja vaikuttavasta kulttuurisesta merkistä kuin Alan Turing. Vaikka Turing elokuvassa vältteleekin selkeää nationalismia, hänen kohdallaankaan maailman todellinen epäoikeudenmukaisuus ja normaaliuden perversio eivät tule käsitellyksi. Tätä ei vain uskalleta tai haluta tehdä, kun etsitään yhteisiä nimittäjiä (ja Oscareita ja yleisöjä ja kaikkea muuta siihen liittyvää).

Jopa normaalin ja poikkeuksellisen rajat hämärretään, mikä on ehkä vielä valitettavampaa estetiikan tai viihteen kuin yhteiskunnallisuuden kannalta. Poikkeuksellinen älykkyys on jotain epämääräistä: täyttä poikkeavuutta Turingin kohdalla, saman asteikon tuntematonta yläpäätä muiden elokuvan älykköjen kohdalla. Oli suuri harmi, että älykkyyttä, koodeja ja logiikkaa temaattisesti vähintäänkin sivuava teos ei yrittänyt kuvata näitä suoraan. Uutta työntekijää hakiessa Turing järjestää kokeen, jonka mahdoton tehtävä jää täysin esittelemättä: älykkyys on siis jotain mystistä, johon tavallisella ihmisellä ei oleteta olevan pääsyä, edes periaatteen tasolla. Tunteet jylläävät, kaikki kiinnostava ja todellinen on tarpeetonta. Perinteistä katsojan aliarviointia. Turingin kuuluisa konekin on vain nuppeja pyörittävä dynamo- tai Lego Technic -koje. Koneiden älykkyys käsitellään ihmisen ajattelun kautta, mutta ei "ajattelua" syvemmän tai kuvaavamman käsitteen avulla, mikä on suuri pettymys infografiikan aikakaudella. Älykkyys on vaikeaa, vaikea sanaristikko on vaikea - ja kaikki vaikea on arvotonta elokuvan katsojalle (elokuva esittää).*

Kuten sanottua, elokuvan lopputekstit osoittavat kaiken edeltäneen ristiriitaisuuden, tai siis kykenemättömyyden esittää yhteiskunnan ratkaisemattomia ristiriitoja. Teksteissä vedotaan katsojan käsitykseen oikeudenmukaisuudesta, mutta epäoikeudenmukaisuus sijoitetaan turvallisesti menneisyyteen, jo nykyhetkessä (tässä esiintymismuodossaan) ratkaistuna. Alan Turing kuvataan elokuvan kuvaamassa tilanteessa maailman tärkeimmäksi henkilöksi, joka käytännössä ratkaisee toisen maailmansodan lopputuloksen, mutta elokuva ei tohdi ottaa esille sitä mielettömyyttä, että yhteiskunnan luonteeltaan rikolliseksi ja sairaaksi poikkeamaksi tuomitsema yksilö ei kyseenalaista saman yhteiskunnan mielekkyyttä edes yhdellä julki lausutulla sanalla. Kaikki vääryys ja inho elokuvassa on yksilöä koskevaa, henkilökemiaa. Yhteiskuntaa ei kritisoida sanallakaan - jos jokin onkin väärin, se esiintyy pysyvänä, valitettavana tilana. Englantilainen yhteiskunta on hyvä ja sitä tulee puolustaa suuremman uhan edessä, mutta vaikka elokuva kuvaa juuri Turingin yhteiskunnasta aiheutuvaa ahdinkoa, itse inhimillistä maailmaa ei uskalleta arvostella. Elokuvan muoto, rakenne, palauttaa Turingin traumat koulun ihmissuhteisiin, tarkalleen siis koulukiusaukseen. Jos Alan vain ei olisi erilainen, ei häntä ehkä tuomittaisi, eikä hänen tarvitsisi hakea turvaa koneen logiikasta. Kun sodanaikainen todellisuus, jossa yhteiskunnan ratkaisematon ristiriitaisuus työntää Turingin tämän henkilökohtaiseen ristiriitaansa, halutaan kyseenalaistaa, tarvitaan ajallinen ero. 50-luvun jälkikäteisestä turvasta pahaa ja epäoikeudenmukaista menneisyyttä voidaan turvallisemmin töllistellä, kiitos rehdin Bobbyn näkökulman. Kukaan ei kuitenkaan vastusta Turingin rikosta tai sanallista tyytymättömyyttään siitä, vain Turingilla yksilönä on väliä.

Kaiken kruununa lopun infotekstin kerrotaan, että vuonna 2013 kuningatar Elisabet armahti Alan Turingin. Suoraselkäinen henkilö olisi uskaltanut lisätä virkkeeseen edes sanan "vasta".

*Vielä kirjoituksesta unohtunut huomio:
Älykkyys ja nerous on sikälikin kummallisesti esitetty, että (jos oikein muistan) todelliset muutokset ja edistykset tapahtuvat enemmänkin "tavallisuuden" opetusten kautta. Usein kun jokin ongelma uhkaa kaataa koko projektin, älyn tai kekseliäisyyden sijaan ongelman ratkaisee empatia. Kun Turingia uhkaa irtisanominen, tämän työkaverit saapuvat puolustamaan Turingia (koska Keira Knightleyn esittämä hahmo oli aiemmin saanut Turingin luomaan näihin lämpimämmät suhteet).

Kekseliäisyyttä on toki sekin, että Turing löytää Knightleyn hahmolle hyväksyttävän työtehtävän, ja se, että Turing tietoisesti loukkaa vaimoaan, jotta tämä ehkä suostuisi irtaantumaan hänestä ja olisi sitä myöten paremmassa turvassa vakoiluvyyhtien keskellä. Mutta ne eivät suoranaisesti ole poikkeuksellisen älyn aikaansaannoksia. Sellainen älykkyys joka teki Turingista ratkaisevan henkilön Enigman purkamisessa ja tietojenkäsittelyn historiassa on ikään kuin itsestään tapahtuvaa. Sitä ei kuvata esimerkiksi esittelemällä niitä erityisiä, mahdottomia ongelmia, joita Turing käsitteli, kuten uusien koodinmurtajien hakutehtävänkin kohdalla kävi. Älykkyys ja vaikeiden ongelmien ratkaisut ovat poikkeuksellisten yksilöiden normaalia toimintaa. Eivätkä ne siis ole asioita joilla katsojan päätä tulisi vaivata, joita katsojan tulisi tavoitella.

Lisäksi naistutkijan yhteiskunnallinen mahdottomuuskin vain puretaan roolittamalla tämä sihteeriksi, ei esimerkiksi ottamalla asiaa suoraan esille. Suora valitus ja huuto voisi toki olla anakronistista, mutta ohittamalla ongelmat koko yhteiskunnallinen järjestys normalisoidaan: älä pidä ääntä, välttele konfliktia. Tyytymättömyys jätetään katsojan kontolle: pöyristy, vihastu, protestoi vain jos satut haluamaan. Ja kuten sanottua, tämäkin ongelmahan ratkaistiin jo menneisyydessä.