torstai 12. helmikuuta 2015

Post-ironinen fanitus


Kulunut ja kaluttu aihe, josta minulla ei edes ole hyvää tai mielenkiintoista käsitteellistä tietoa, mutta kommentoinpa kumminkin, kun mieli ei malta olla laukkaamatta.


Hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus, josta en ole oikeastaan eri mieltä kuin lopun käsitteiden kohdalla. Verrattain uusi klisee, suhtautuminen "vilpittömästi mutta etäisesti" johonkin pitää sisällään omituisen suhteen ulkomaailmaan. Kielitoimiston sanakirja antaa sanalle vilpitön muun muassa merkitykset suora ja teeskentelemätön. Vaikka ei puhuttaisi valheellisesti, tuntuisi joka tapauksessa siltä, että "jonkinlaisen suodattimen läpi" tai etäisesti ilmaistu asia ei ole suoraa tai teeskentelemätöntä.

Miksi siis puhua post-ironisuudesta? Ymmärrän, että kyse on juuri tietynlaisesta tai tietyllä tavalla ilmaistusta suhteesta, joka vieläpä ehkä eroaa ironiasta (tässä kohtaa siis epäröin, en tiedä sisältyykö ironian määritelmiin sekä-että-suhtautumista), mutta mikä sen suhde on ironiaan, jos se ei ironiaa kuitenkaan ole?

Käytännön tasolla kyse on pelosta. Ja tällä käsitteiden ihmettelemisellä on käytännön merkityksensä. Jos päällimmäisin ja vallitsevin tapamme fanittaa on post-ironisen etääntyneesti (jota en siis sano tämän artikkelin vaan yleisemmän kokemuksen perusteella), kuristamme koko ajan itseämme viemällä meiltä ja muilta rohkeutta intoutua ja tehdä itse asioita. Väitän tyypilliseksi näkemääni sosiaalisessa mediassa jaettua videota, jossa kuvattiin hassunkurista vähäväkistä ja ei-kokomustaa moshpittiä, jota kuvattiin maailman noloimmaksi (tai jotain muuta hyperbolista). Pilkka kohdistui tanssiviin nuoriin (sillä nuoria he olivat, teinejä jopa), vaikka ivata pitäisi niitä ihmeen monia ihmisiä, jotka keskittyivät tilanteen kuvaamiseen erinäisillä laitteillaan. Mikä suhtautuminen maailmaan se sellainen on?*

Siinä se oli. Ei mitään uutta, ei ratkaisua. Pelkkää pohdintaa käsitteistä, jonka koin itselleni merkitykselliseksi. Jos post-ironia on yksi ja määriteltävissä oleva suhtautuminen asiaan, sen nimen tai käsitteen soisi olevan erillään ironiasta. Jos ironia (Kielitoimiston sanakirja: (sala)iva!) pitää sisällään mahdollisuuden ivata ja sympatisoida samalla ilmaisulla, ei post-ironia eroa ironiasta (tarpeeksi) ja lisäksi se on kuvauksena kömpelön pseudoälykäs (kuten tämäkin). Sympatian mahdollisuuden pois sulkeva ironia taas eroaa post-ironiasta juuri kaikkein merkityksellisimmällä tavalla.

Itse fanitan post-ironisesti – tai sanotaan häpeillen – muun muassa balladeja, liian hyviä hyvissankareita ja valmiskastikkeita.

*Hierarkkinen? Estoinen? Ymmärtämätön? Kuvaajaa (joka kuvailee noloksi) täyttää epätoivo siitä, että on alempana kuin joku muu, joten on päästävä alentamaan muita, siinä toivossa, että tulee samalla nostaneeksi itsensä ylemmäksi. Löytymättä ovat hänellä keinot a) tehdä itse jotain tanssin tai ilmaisun perimmäiset nautinnot tavoittavaa b) ymmärtää näitä jälkimmäisiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti