2021 kirjoja

 Kaipaan sitä aikaa, kun lukeminen oli sosiaalista toimintaa. (Tai kun oli sosiaalista toimintaa.) Kirjoittelen jotain muistiin lukemistani kirjoista, mutta kynnys kirjoittaa kohoaa usein liikaa, jakaminen vielä enemmän. Enkä tiedä mitä varten jakaisin, kun alustalle kirjoittaminen on niin maineriskialtista toimintaa (esimerkiksi saattaa puhua suuresta fuugasta ja Bachista, saamari). Alustat vaativat nopeaa partaveitsiälyä ja leipäveitsiempatiaa, nopeita leikkauksia päivän aiheesta seuraavaan. Ja jos partaveitseä ei omaa, voikin vain piikitellä. Vaikka kaipaisi keskustelua, alustat eivät ole siihen hyviä - tai mies alustaan. Lopulta ei siis viitsi tai kehtaa jakaa ja kirjoittaa.
No, niin, jos nyt kuitenkin. Luin jotain viime vuonna. Nopeasti selaten esimerkiksi:

Zachary D. Carter: The Price of Peace: Money, Democracy, and the Life of John Maynar Keynes
Kerrassaan erinomainen teos, jonka alkua suosittelisin kenelle tahansa, joka halua ymmärtää 1900-luvun alkua. Sopisi myös englantilaisen filologian toisen vuoden opintoihin. Keynes (huomaa: /keɪnz/) oli valtavan mielenkiintoinen ihminen, joka kuului aivan keskeisenä hahmona mm. Bloomsburyn piireihin ja kävi siinä sivussa Versaillesin rauhanneuvotteluissa ja mullisti taloustieteen ja käytännöllisen yhteiskunnallisen ajattelun. Mutta aivan siis ihmisenä, kulttuurihahmona, pöyristyttävän mielenkiintoinen - ja Carter kuvaa kohteensa todella taidokkaasti. Jos Keynesin kuoleman jälkeinen kehitys ei kiinnostakaan, voi kirjan aina jättää kesken. Niin saa tehdä!
Carterin johdannosta:
"In the spring of 1922, John Maynard Keynes was in Love. He was terrified.
Ever since boarding school, Maynard, as his friends called him, had been almost exclusively interested in men. Suddenly at age thirty-eight, he was besotted with a woman nearly a decade his junior: Russian ballet starlet Lydia Lopokova. [...]
To Maynard's confidants in London's cultured enclave of Bloomsbury, the infatuation made no sense. 'What are we all coming to, pray?' Lytton [Strachey] wondered. 'The Universe totters.' Virginia Woolf was appalled by the thought of Maynard being 'controlled' by a lover."

Ezra Klein: Why We're Polarized
Juttua polarisaatiosta ja ihmisen ryhmäidentiteeteistä. Liukkaasti kirjoitettu, hyviä anekdootteeja ja Uschanovin kaltaista realismia.

Nicholas Buccola: The Fire is Upon Us.
James Baldwinista kiinnostuneille hyvä kuvaus tämän asemasta julkisuudessa ja lähikuvaa kansalaisoikeusväännöistä Yhdysvalloissa.

Ira Katznelson: Fear Itself
Näkökulma New Dealiin ja liberalismiin, demokratiaan. Lähtökohtana se, että 30-luvulla liberaaleihin demokratioihin tarttui kaikenkattava pelko, joka piti voittaa uskolla liberalismiin (sisältäen kuitenkin kaameita pragmaattisia lehmänkauppoja) ja yhteiskunnan uudistamiseen ilman fasismia tai kommunismia. Miten se onnistui ja mitä jäi perinnöksi.

Louis Menand: The Free World
Ehkä poimin tämän ajatuksen jostain arviosta, mutta tämä on täydellinen kirja nimenpudotteluun, pätemiseen ja/tai yleissivistykseen. Hirveä määrä (jenkkisläistä) kulttuurihistoriaa. Siis sellaista, että ihmisten ja ilmiöiden taustat kerrotaan hyvin tarkkaan, niin tarkkaan, että olisi helppo unohtua ajattelemaan, että sillä yksilön ajattelulla oli lopulta hyvin vähän tekemistä ideansa kanssa - vaikka näin Menand ei missään nimessä väitä, kunhan vain tietää paljon ja tekee hillittömän määrän taustatyötä. Asettaa kontekstiinsa eksistentialismin Pariisissa, liberalismin ja antikommunismin vaikean suhteen Yhdysvalloissa, modernin kuvataiteen kehityksen edellytykset, elokuvakritiikin (Pauline Kael, josta oli juuri Areenassa dokumenttikin), melkein kaiken. Myös sen, miten painopiste tietynlaisissa taiteissa siirtyi Yhdysvaltoihin - emigroitumisen seurausta tietysti.

Timo Miettinen: Eurooppa
Lisää yleissivistystä ja pätemisluettavaa. Aivan hyvää historiaa Euroopan ideasta, vaikka olisi kiinnostanut myös nykyajan suurimmista haasteista lukea. Twitter-seurattava.

Anu Silfverberg: Sinut on nähty
Ehdottomasti kaikille luettava sisäinen tutkielma mm. median murroksista, joissa elämme. Sanoittaa ja analysoi, miksi lähihistoriasta ja sen populaarikulttuurista tuli kaukaista kuin Marsista. Pääsy on, kaipuukin monilla, mutta se on melko elinkelvoton ja epäinhimillinen paikka.

George Saunders: A Swim in a Pond in the Rain
Venäläisiä klassikoita (englanniksi) ja ammattilaisen ajatukset niistä. Mielenkiintoinen lukuopas ja esseekokoelma, erityisesti koska on tottunut tähän meikäläiseen formalistiseen lähestymiseen, joka ei ole siitä iskevän tarinan taidosta niin kiinnostunut ja ohittaa usein kirjailijan ja kirjoitusprosessin kokonaan.

Richard Powers: The Overstory / Ikipuut
Fiktiona samaa tasoa kuin keskimääräinen tieteisklassikko, mutta ravisutti, muutti elämää. Sanokaa mitä sanotte, tämä on helvetin tärkeä kirja, jos sen pystyy lukemaan. Kaikkien, aivan kaikkien, pitäisi ainakin yrittää.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Kuuntelin äänikirjana, Anna Saksmanin luenta on täydellinen (murteista tietävä saa olla murhaavasti katsoen eri mieltä). Harvoin välitän äänikirjoista, mutta tämä oli ehkä minulle näin parempi (Anton Lesser lukemassa Tristram Shandya oli myös hyvä, samoin osa Wolf Hall -trilogian lukijoista, nimet jossain lienevät). Hauska, viihdyttävä, kirjoitettu taidolla ja kerronnan välineet hyvin halliten.

Ted Chiang: molemmat novellikokoelmat
Iskemätöntä, nuoruuden ihmettelyn henkiin herättävää scifiä. Oivaltavia ideoita kerrottuna suurella taidolla. Chiang tuo aina oikean määrän tietoa ja pohdintaa oikealla hetkellä. Parasta tieteiskirjallisuutta.

Charlotte McConaghy: Last Migration
Haikea kertomus rikkinäisistä ihmisistä ja tiiroista. Kaikki mikä siirtää katseen siihen, mikä meiltä on mennä ohi ja hävitä, on tärkeää.

Muutakin luin, muutakin kirjoitin, mutta olkoon tämä tässä.

Suomettuminen, häpeä, kulutus

Tämä oli hyvä eli hyvin kirjoitettu kolumni. Ihmisen kokoinen, mutta käsittelee ihmistä suurempia asioita.
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008562613.html

Minulla ei ole tietoa, kokemusta tai muuta tuntemusta suomettumiseen, mutta sitä on mielenkiintoista pohtia juuri nyt. Ajatus häpeästä ja sanojen välttelystä, katseen kohdistamisesta muualle eli arkeen ja muihin realiteetteihin ovat samalla tavoin pakottavan ajankohtaisia. Mistä me siis käännämme katseemme? Mitä häpeän kanssa pitää tehdä?
Ymmärrys historiasta, joka perustuu häpeään ja moraaliseen tajuun oikeasta, siis ajan suomilla tuomioilla ja oikeilla ratkaisuilla, ei ole kovin kannatettava, koska se hukkaa menneisyyden sotkuisuuden historian selkeyden tiellä. Neuvostoliitosta hiljentyneellä ihmisellä oli tuhat syytä olla ajattelematta asiaa, toiset niistä laskelmoivia, toiset tahattomia, osa ehkä harkitun moraalittomia. Hiljennetyillä on kaikki syy olla katkeria tai saada sympatiaa. Moraalista sai palkkion sijaan rangaistuksen.

Mutta mistä me ajattelemme ohi? Jos totuuden torven olisi pitänyt havahduttaa häpeälliseen käytökseen siellä menneessä, uskallammeko vaatia samaa nykyhetkessä? Ajattelen tässä ilmastonmuutosta ja ylikulutusta, lempiaiheitani(ko). (Ei - haluaisin ajatella kaikkea muuta.) Samaa kovahermoista puhetta totuuksista nimittäin kaivataan juuri nyt, kun kulutamme luonnonvaroja aivan kestämätöntä vauhtia. Meillä on kaikki (riittävä) tieto maailmassa siitä, mitä ilmastonmuutos tekee ihmisille, sadoille, koralleille, kalansaaliille, rannikoille, jäätiköille ja Helsingin pulkkakeleille, mutta meillä on myös verraton kyky elää vuodesta toiseen jokseenkin samalla tavalla. Katsotaan vähän ohi, arkeen ja realiteetteihin. Maantieteelle emme mitään mahda, mahdammeko ilmastotieteelle?

En väitä tai ajattele, että nämä asiat, suomettuminen ja ilmastonmuutos-ylikulutus, ovat verrattavia, eikä historia toista itseään koskaan muutenkaan samalla tavalla, sanonnoista viis. Ajattelen vain, koska ajatukseni tähän vetävät. Emme pääse häpeällä myöskään kulutuksessamme kohti kestävää normaalia, sillä ei ihminen kestä häpeää, varsinkaan asioista, jotka täytyy tehdä (viedä lapset päiväkotiin, asua siellä missä halutaan; valita ruudulta kahdesta vaihtoehdosta hinnaltaan pienempi ja ajallisesti nopeampi).
En todellakaan elä ihannoitavalla tavalla ja oikein, mutta heikon itsetunnonkin vuoksi en voi olla ajattelematta, että haluan elää elämää, jota en häpeä (silmät päästäni) 20 vuoden kuluttua. Miltei mikään ei ole täydellisen varmaa, mutta väitän että hyvin lähellä päästään, jos ennustetaan, että tulevat aikuissukupolvet tulevat katsomaan tänne menneeseensä ällistellen tätä piittaamattomuutta*. Meillähän on aivan selvää tietoa ja moraalinen kompassi, joka näyttää oikeaan (länteen!). Miksi on mahdotonta hidastaa? Historiantajuisille jää tulevaisuudessakin tehtäväksi selittää, että meilläkin oli arkemme ja realiteettimme.

Ei tämä ole suomettumista. Tietoa me saamme, meillä on välttämätöntä ja itseisarvoisen tärkeää vapautta saada ja levittää sitä. Emme sulje silmiämme emmekä käsiämme selkiemme taakse yrityksessä miellyttää ulkopuolisia. Mutta jokin tässä ajatuksessa minua vaivaa.

Jari Tervo toteaa tuon mainitun tv-sarjan lopussa: "Kansan ei kannata valehdelle itselleen. Siitä ei hyvää herkeä." Minusta me valehtelemme itsellemme päivittäin. Kenenkään ei tarvitse aivan tavallista, kiireistä elämäänsä hävetä, mutta paljon meillä on arjessamme käsiteltävää, jos on menneisyydessäkin. Mistä nämä laitteet (vuoden välein) tulevat, mistä tulevat vaatteet ja ruoka, koboltti, fosfori ja hiilivedyt? Miten paljon sähköä me voimme kuluttaa ja tarvita ja missä se kuluu? Harva häpeää elämäänsä 60-80-luvuilla suomettumisen vuoksi, ja harvan pitäisi hävetä elämäänsä 2000-2020-luvuilla, mutta yhteiskuntana (kansana, kuten Tervo sanoo) tässä olisi syytä tutkia itseämme. Yhteiskuntana meillä on työtä nykyisyyden tottumuksissammekin, itsestäänselvyyksien - halpaa! kestämätöntä! - myötäilyssä.
Tämä on toki kaikki keskiluokkaisen, vakavaraisen ihmisen omahyväistä supattelua: vähävaraisemmalla ihmisellä ei ole samoja mahdollisuuksia ja kapasiteettiä suunnitella arkeaan uudestaan. Mutta jos voi vaatia menneisyyden ihmisiltä rohkeutta, jopa uhmakkuutta, tosiasioiden valossa, täytyy voida tunnustaa vaivaannuttavia tosiasioita nykyisyydessä.


Meinasin jättää tämän pessimistisen, hölmön tekstin julkaisematta, kunnes vastaan tuli - kulutus:
https://www.maailmankuvalehti.fi/2021/vain-verkossa/pitkat/hiilineutraali-valtio-jossa-asustaa-hiilisyoppo-kansa-ulkoistammeko-paastomme/

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008536987.html
"Teknologiset keinot eivät tule riittämään"

*Ajattele lajikatoa. Katso lapsen kanssa dokumentti zairenleveähuulisarvikuonosta ja mieti miten selittäisit tälle - mitään. Miten silloin elän maailmassa, jossa ei ole tiikereitä, gorilloja, jääkarhuja ja muita isoja asioita, jotka olivat osa omaa lapsuutta ja muuttuvat arkistomateriaaliksi. Ajattele sitten puolestaan niitä toisia, lyhytnäköisiä idiootteja, jotka tappoivat dodot, stellerinmerilehmät, muuttokyyhkyt ja vaikka mammutit sukupuuttoon. Jotka melkein tappoivat melkein kaikki valaat sukupuuttoon, niin, että koko valtamerten ravintoketju on tänä päivänäkin vain varjo siitä, mitä se oli ennen ihmisten tehokkuutta. Samoja ihmisiä samoine Maslowin monikulmioineen, eri tavat ja ajatukset vain - mutta noin periaatteessa nyt on enemmän tietoa ja ennustuskykyä.
(Sadassa vuodessa ihmiset metsästivät kaksi miljoonaa hetulavalasta, joiden yhteelaskettu paino vastaa kaikkien nykyisten luonnonvaraisten nisäkkäiden painoa. Ennen teollista valaidenmetsästystä nämä hetulavalaat söivät vuodessa arviolta 430 miljoonaa tonnia krilliä (muista, vuosittain), mikä on kaksi kertaa enemmän kuin samaa krilliä on nykyisin merissä jäljellä - ja massana kaksi kertaa koko ihmiskunnan vuotuisen merikalastuksen verran.)
https://doi.org/10.1038/s41586-021-03991-5