Suomettuminen, häpeä, kulutus

Tämä oli hyvä eli hyvin kirjoitettu kolumni. Ihmisen kokoinen, mutta käsittelee ihmistä suurempia asioita.
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008562613.html

Minulla ei ole tietoa, kokemusta tai muuta tuntemusta suomettumiseen, mutta sitä on mielenkiintoista pohtia juuri nyt. Ajatus häpeästä ja sanojen välttelystä, katseen kohdistamisesta muualle eli arkeen ja muihin realiteetteihin ovat samalla tavoin pakottavan ajankohtaisia. Mistä me siis käännämme katseemme? Mitä häpeän kanssa pitää tehdä?
Ymmärrys historiasta, joka perustuu häpeään ja moraaliseen tajuun oikeasta, siis ajan suomilla tuomioilla ja oikeilla ratkaisuilla, ei ole kovin kannatettava, koska se hukkaa menneisyyden sotkuisuuden historian selkeyden tiellä. Neuvostoliitosta hiljentyneellä ihmisellä oli tuhat syytä olla ajattelematta asiaa, toiset niistä laskelmoivia, toiset tahattomia, osa ehkä harkitun moraalittomia. Hiljennetyillä on kaikki syy olla katkeria tai saada sympatiaa. Moraalista sai palkkion sijaan rangaistuksen.

Mutta mistä me ajattelemme ohi? Jos totuuden torven olisi pitänyt havahduttaa häpeälliseen käytökseen siellä menneessä, uskallammeko vaatia samaa nykyhetkessä? Ajattelen tässä ilmastonmuutosta ja ylikulutusta, lempiaiheitani(ko). (Ei - haluaisin ajatella kaikkea muuta.) Samaa kovahermoista puhetta totuuksista nimittäin kaivataan juuri nyt, kun kulutamme luonnonvaroja aivan kestämätöntä vauhtia. Meillä on kaikki (riittävä) tieto maailmassa siitä, mitä ilmastonmuutos tekee ihmisille, sadoille, koralleille, kalansaaliille, rannikoille, jäätiköille ja Helsingin pulkkakeleille, mutta meillä on myös verraton kyky elää vuodesta toiseen jokseenkin samalla tavalla. Katsotaan vähän ohi, arkeen ja realiteetteihin. Maantieteelle emme mitään mahda, mahdammeko ilmastotieteelle?

En väitä tai ajattele, että nämä asiat, suomettuminen ja ilmastonmuutos-ylikulutus, ovat verrattavia, eikä historia toista itseään koskaan muutenkaan samalla tavalla, sanonnoista viis. Ajattelen vain, koska ajatukseni tähän vetävät. Emme pääse häpeällä myöskään kulutuksessamme kohti kestävää normaalia, sillä ei ihminen kestä häpeää, varsinkaan asioista, jotka täytyy tehdä (viedä lapset päiväkotiin, asua siellä missä halutaan; valita ruudulta kahdesta vaihtoehdosta hinnaltaan pienempi ja ajallisesti nopeampi).
En todellakaan elä ihannoitavalla tavalla ja oikein, mutta heikon itsetunnonkin vuoksi en voi olla ajattelematta, että haluan elää elämää, jota en häpeä (silmät päästäni) 20 vuoden kuluttua. Miltei mikään ei ole täydellisen varmaa, mutta väitän että hyvin lähellä päästään, jos ennustetaan, että tulevat aikuissukupolvet tulevat katsomaan tänne menneeseensä ällistellen tätä piittaamattomuutta*. Meillähän on aivan selvää tietoa ja moraalinen kompassi, joka näyttää oikeaan (länteen!). Miksi on mahdotonta hidastaa? Historiantajuisille jää tulevaisuudessakin tehtäväksi selittää, että meilläkin oli arkemme ja realiteettimme.

Ei tämä ole suomettumista. Tietoa me saamme, meillä on välttämätöntä ja itseisarvoisen tärkeää vapautta saada ja levittää sitä. Emme sulje silmiämme emmekä käsiämme selkiemme taakse yrityksessä miellyttää ulkopuolisia. Mutta jokin tässä ajatuksessa minua vaivaa.

Jari Tervo toteaa tuon mainitun tv-sarjan lopussa: "Kansan ei kannata valehdelle itselleen. Siitä ei hyvää herkeä." Minusta me valehtelemme itsellemme päivittäin. Kenenkään ei tarvitse aivan tavallista, kiireistä elämäänsä hävetä, mutta paljon meillä on arjessamme käsiteltävää, jos on menneisyydessäkin. Mistä nämä laitteet (vuoden välein) tulevat, mistä tulevat vaatteet ja ruoka, koboltti, fosfori ja hiilivedyt? Miten paljon sähköä me voimme kuluttaa ja tarvita ja missä se kuluu? Harva häpeää elämäänsä 60-80-luvuilla suomettumisen vuoksi, ja harvan pitäisi hävetä elämäänsä 2000-2020-luvuilla, mutta yhteiskuntana (kansana, kuten Tervo sanoo) tässä olisi syytä tutkia itseämme. Yhteiskuntana meillä on työtä nykyisyyden tottumuksissammekin, itsestäänselvyyksien - halpaa! kestämätöntä! - myötäilyssä.
Tämä on toki kaikki keskiluokkaisen, vakavaraisen ihmisen omahyväistä supattelua: vähävaraisemmalla ihmisellä ei ole samoja mahdollisuuksia ja kapasiteettiä suunnitella arkeaan uudestaan. Mutta jos voi vaatia menneisyyden ihmisiltä rohkeutta, jopa uhmakkuutta, tosiasioiden valossa, täytyy voida tunnustaa vaivaannuttavia tosiasioita nykyisyydessä.


Meinasin jättää tämän pessimistisen, hölmön tekstin julkaisematta, kunnes vastaan tuli - kulutus:
https://www.maailmankuvalehti.fi/2021/vain-verkossa/pitkat/hiilineutraali-valtio-jossa-asustaa-hiilisyoppo-kansa-ulkoistammeko-paastomme/

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008536987.html
"Teknologiset keinot eivät tule riittämään"

*Ajattele lajikatoa. Katso lapsen kanssa dokumentti zairenleveähuulisarvikuonosta ja mieti miten selittäisit tälle - mitään. Miten silloin elän maailmassa, jossa ei ole tiikereitä, gorilloja, jääkarhuja ja muita isoja asioita, jotka olivat osa omaa lapsuutta ja muuttuvat arkistomateriaaliksi. Ajattele sitten puolestaan niitä toisia, lyhytnäköisiä idiootteja, jotka tappoivat dodot, stellerinmerilehmät, muuttokyyhkyt ja vaikka mammutit sukupuuttoon. Jotka melkein tappoivat melkein kaikki valaat sukupuuttoon, niin, että koko valtamerten ravintoketju on tänä päivänäkin vain varjo siitä, mitä se oli ennen ihmisten tehokkuutta. Samoja ihmisiä samoine Maslowin monikulmioineen, eri tavat ja ajatukset vain - mutta noin periaatteessa nyt on enemmän tietoa ja ennustuskykyä.
(Sadassa vuodessa ihmiset metsästivät kaksi miljoonaa hetulavalasta, joiden yhteelaskettu paino vastaa kaikkien nykyisten luonnonvaraisten nisäkkäiden painoa. Ennen teollista valaidenmetsästystä nämä hetulavalaat söivät vuodessa arviolta 430 miljoonaa tonnia krilliä (muista, vuosittain), mikä on kaksi kertaa enemmän kuin samaa krilliä on nykyisin merissä jäljellä - ja massana kaksi kertaa koko ihmiskunnan vuotuisen merikalastuksen verran.)
https://doi.org/10.1038/s41586-021-03991-5