Koneoppimismallien* sääntelystä

*(Tekoäly, tukiäly, keinoäly, ennustava tekstinsyöttö. Rakas lapsus ja sen monta muuta nimeä.)

Laajat kielimallit ja niiden avoimet sovellukset ovat viemässä maailmaa arvaamattoman nopeasti yhteiskunnalliseen matalapaineeseen. Uhkana eivät ole todellinen pahantahtoinen keinoäly tai edes tappajarobotit, vaan ymmärtämättömyys, varomattomuus ja perinteinen inhimillinen pahantahtoisuus varustettuina valtavan tehokkailla häirintätyökaluilla. Olen (tietenkin) siinä leirissä, joka toivoo laajojen mallien kehittelyyn varovaisuutta ja lisäaikaa, eli käytännössä alan sisäistä sääntelyä laeilla ja säädöksillä kiritettynä. Ulkoinenkaan sääntely ei haittaa, mutta luottamukseni suurin lainsäätäjiin ei ole näissä asioissa suuri, sillä päätöntä ja hännätöntä, muotoaan puolen vuoden vaihtavaa basiliskia on vaikea parlamenttien jalkapuilla kahlita. Ja siis toki uskon mahdollisuuteen ja yrityksen tärkeyteen, mutta kauppatavaran internetin historia ei anna toivoa siitä, että hyvin muotoiltu lainsäädäntö valmistuisi tarpeeksi nopeasti.

Kilpajuoksu on nyt niin järjetöntä, että sen näkee tällainen tietämätön luddiittikin: koska OpenAI otti harppauksen kaikkien metaluokan firmojen edelle, esimerkiksi Alphabetin/Googlen piti lanseerata oma bottinsa niin suurella kiireellä, että sen julkistustilaisuus oli täynnä virheitä. Uskon selitykseen, että kun kiire ja kilpa on tällaista - johon yhdistetään vielä apokalyptinen maailmanjärjestyksien kilpa vapauden ja autoritaarisuuden välillä - kehittäjien, pienistä isoihin, on mahdoton pysähtyä tekemään perinpohjaista laatua, eli esimerkiksi todella ymmärtää tuotteitaan. Väitän minä, juuri mitään ymmärtämättä.
Sääntelyä ja malttia siis: prioriteettilistan kärkeen keinot ymmärtää mallien "päätöksentekoa", standarditestejä väärinkäytön estämiseksi (eli saako mallin tuottamaan vaarallista sisältöä tietynlaisilla syötteillä; ei sillä, että näitä voisi estää, mutta jostain voi aloittaa), tietoturvaa ja rajoitteita mallien kokoon, jos väärinkäytön vaara on riittävän suuri, sekä esimerkiksi käyttörajoituksia. Jos prioriteetteihin ei mahdu kiinnostus tehdä turvallista tai luotettavaa tuotetta, koska joku toinen ei sitä rajoitetta itselleen aseta, kilpajuoksu on täysin holtitonta.
On mahdollista, että mallien kehitystahti kohtaa katon, mutta muistetaan, että GPT 3.0 oli lehtijutuissa vuonna 2020 jo mykistävän lupaava, GPT3.5 muutti marraskuussa 2022 maailman, ja 4.0 tuli alkuvuodesta 2023 tehden selvää jälkeä joistakin 3.5:n tuloksista (voittaa 90% hakijoista amerikkalaisissa tulkintaa vaativissa asianajajatutkintokokeissa entisen 10% sijaan). Kehitys voi hyvin olla yhtä nopeaa, jolloin naureskelu keskinkertaiselle tekstille mallia 3.5 ei auta ketään.En halua ääntäni ja kuvaani käytettävän kiristyspuheluihin tänään enkä vuoden päästä. Ihmiset jo innolla koodaavat botteja, jotka tekevät ohjeistuksella itsenäistä tiedonhakua ja ratkaisevat ongelmia yhteydessä internetiin. Tulokset eivät kai vielä häikäise, mutta paremmilla kyvyillä huonosti rajoitettu henkilökohtainen avustaja voi saada aikaan jo kummaa menoa.

Mitään näistä ehdotuksista ja asioista en ole keksinyt itse, vaan olen kuunnellut ulkomaisten toimittajien keskusteluja asioista (linkit alla). Ylellä on ollut myös hyviä keskusteluja, mutta vaikka keskustelijat ovat kaikilla tavoin minua kykeneväisempiä asiaa käsittelemään, en ole vakuuttunut siitä, että nyt "vain" keskinkertaista tekstiä ja koodia tuottava malli ei voisi olla parin kehityssukupolven jälkeen kykeneväinen aiheuttamaan tahallaan tai (puoli)tahattomasti todella vakavaa rasitetta yhteiskunnan tukirakenteisiin (millainen on yhteiskunta, jossa ei ole luottamusta ääneen, kuvaan, videoon tai tekstiin; jos kriisitilanteessa tiedonvälitys on täynnä roskaa; jos jostain syystä päättäisimmekin tehostaa tuhansien ihmisten työt hetkessä pois; jos algoritmisijoittaja ja aktivistishorttaaja antavat autonomiselle, viestintään kykenevälle (tyhmälle) botille epähuomiossa tehtävän nostaa tai pudottaa tietyn sektorin arvoa liian lavealla keinovalikoimalla). Jossain keskustelussa jo mainittiin, että meillä EU:ssahan sääntely on jo ratkaistu, vaikka mantereen omat tiedotusvälineet epäilevät syvästi, että hyvää tarkoittava lakiluonnos tepsisi ChatGPT:n tapaiseen yleismalliin. (Sanoinko jo muuten, että en tiedä lainsäädännöstäkään mitään?)
Luottamus instituutioihin ja toisiin ihmisiin sekä vakaa talous ovat jo minulle aivan riittävän isoja asioita suojella tekoälykilpajuoksun haksahduksilta. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen rajoittaminen vaatii keskittymistä, jota tarpeettomat taloudelliset kriisit ja disinformaatiolla kyllästetty (kyllästetympi?) yhteiskunta vakavasti haittaavat.

Kehitys on ollut todella nopeaa ja kaikista satumaisista hyödyistä (proteiinien rakenteiden ennustaminen!) huolimatta minulla ja - oletin - asuttamallani yhteiskunnalla on ollut myös tavoitteena pitää ihmiset siinä mukana. Ilman älypuhelinta on jo vaikeaa käyttää postin palveluja ja joukkoliikennettä, parina esimerkkinä siitä miten nopea kehitys jättää jo hitaampia tai kiireettömiä kyydistä pois. Ei ole itsestäänselvää, että koska laaja-alainen kielimalli (versiota 5-10) voi tehdä nopeasti työttömäksi 250 000 ihmistä, se niin tekisi. Se on osittain yhteisen tahdon ja poliittisten päätösten hallittavissa, ei luonnonlakien sanelemaa. Asioita voidaan siis hallita joko pitämällä tahti kireänä tai kurissa. Holtiton kilpajuoksu kohti satumaista, epämääräisesti ihmisten välille jakautuvaa taloudellista rahasampoa riskeistä piittaamatta kuulostaa minulta aivan hyvältä sääntelyn kohteelta, ja siihen voisivat kehittäjät itsekin tarttua.

 

Linkit:

Ezra Kleinin tiivistelmä edellisistä podcast-keskusteluistaan:

https://www.nytimes.com/2023/04/16/opinion/this-is-too-important-to-leave-to-microsoft-google-and-facebook.html

EU:n sääntely:

https://www.politico.eu/article/eu-plan-regulate-chatgpt-openai-artificial-intelligence-act/

Ezra Klein Show'n hyvä jakso asiasta, vieraana Kelsey Piper:

https://www.nytimes.com/2023/03/21/opinion/ezra-klein-podcast-kelsey-piper.html?smid=url-share 

2021 kirjoja

 Kaipaan sitä aikaa, kun lukeminen oli sosiaalista toimintaa. (Tai kun oli sosiaalista toimintaa.) Kirjoittelen jotain muistiin lukemistani kirjoista, mutta kynnys kirjoittaa kohoaa usein liikaa, jakaminen vielä enemmän. Enkä tiedä mitä varten jakaisin, kun alustalle kirjoittaminen on niin maineriskialtista toimintaa (esimerkiksi saattaa puhua suuresta fuugasta ja Bachista, saamari). Alustat vaativat nopeaa partaveitsiälyä ja leipäveitsiempatiaa, nopeita leikkauksia päivän aiheesta seuraavaan. Ja jos partaveitseä ei omaa, voikin vain piikitellä. Vaikka kaipaisi keskustelua, alustat eivät ole siihen hyviä - tai mies alustaan. Lopulta ei siis viitsi tai kehtaa jakaa ja kirjoittaa.
No, niin, jos nyt kuitenkin. Luin jotain viime vuonna. Nopeasti selaten esimerkiksi:

Zachary D. Carter: The Price of Peace: Money, Democracy, and the Life of John Maynar Keynes
Kerrassaan erinomainen teos, jonka alkua suosittelisin kenelle tahansa, joka halua ymmärtää 1900-luvun alkua. Sopisi myös englantilaisen filologian toisen vuoden opintoihin. Keynes (huomaa: /keɪnz/) oli valtavan mielenkiintoinen ihminen, joka kuului aivan keskeisenä hahmona mm. Bloomsburyn piireihin ja kävi siinä sivussa Versaillesin rauhanneuvotteluissa ja mullisti taloustieteen ja käytännöllisen yhteiskunnallisen ajattelun. Mutta aivan siis ihmisenä, kulttuurihahmona, pöyristyttävän mielenkiintoinen - ja Carter kuvaa kohteensa todella taidokkaasti. Jos Keynesin kuoleman jälkeinen kehitys ei kiinnostakaan, voi kirjan aina jättää kesken. Niin saa tehdä!
Carterin johdannosta:
"In the spring of 1922, John Maynard Keynes was in Love. He was terrified.
Ever since boarding school, Maynard, as his friends called him, had been almost exclusively interested in men. Suddenly at age thirty-eight, he was besotted with a woman nearly a decade his junior: Russian ballet starlet Lydia Lopokova. [...]
To Maynard's confidants in London's cultured enclave of Bloomsbury, the infatuation made no sense. 'What are we all coming to, pray?' Lytton [Strachey] wondered. 'The Universe totters.' Virginia Woolf was appalled by the thought of Maynard being 'controlled' by a lover."

Ezra Klein: Why We're Polarized
Juttua polarisaatiosta ja ihmisen ryhmäidentiteeteistä. Liukkaasti kirjoitettu, hyviä anekdootteeja ja Uschanovin kaltaista realismia.

Nicholas Buccola: The Fire is Upon Us.
James Baldwinista kiinnostuneille hyvä kuvaus tämän asemasta julkisuudessa ja lähikuvaa kansalaisoikeusväännöistä Yhdysvalloissa.

Ira Katznelson: Fear Itself
Näkökulma New Dealiin ja liberalismiin, demokratiaan. Lähtökohtana se, että 30-luvulla liberaaleihin demokratioihin tarttui kaikenkattava pelko, joka piti voittaa uskolla liberalismiin (sisältäen kuitenkin kaameita pragmaattisia lehmänkauppoja) ja yhteiskunnan uudistamiseen ilman fasismia tai kommunismia. Miten se onnistui ja mitä jäi perinnöksi.

Louis Menand: The Free World
Ehkä poimin tämän ajatuksen jostain arviosta, mutta tämä on täydellinen kirja nimenpudotteluun, pätemiseen ja/tai yleissivistykseen. Hirveä määrä (jenkkisläistä) kulttuurihistoriaa. Siis sellaista, että ihmisten ja ilmiöiden taustat kerrotaan hyvin tarkkaan, niin tarkkaan, että olisi helppo unohtua ajattelemaan, että sillä yksilön ajattelulla oli lopulta hyvin vähän tekemistä ideansa kanssa - vaikka näin Menand ei missään nimessä väitä, kunhan vain tietää paljon ja tekee hillittömän määrän taustatyötä. Asettaa kontekstiinsa eksistentialismin Pariisissa, liberalismin ja antikommunismin vaikean suhteen Yhdysvalloissa, modernin kuvataiteen kehityksen edellytykset, elokuvakritiikin (Pauline Kael, josta oli juuri Areenassa dokumenttikin), melkein kaiken. Myös sen, miten painopiste tietynlaisissa taiteissa siirtyi Yhdysvaltoihin - emigroitumisen seurausta tietysti.

Timo Miettinen: Eurooppa
Lisää yleissivistystä ja pätemisluettavaa. Aivan hyvää historiaa Euroopan ideasta, vaikka olisi kiinnostanut myös nykyajan suurimmista haasteista lukea. Twitter-seurattava.

Anu Silfverberg: Sinut on nähty
Ehdottomasti kaikille luettava sisäinen tutkielma mm. median murroksista, joissa elämme. Sanoittaa ja analysoi, miksi lähihistoriasta ja sen populaarikulttuurista tuli kaukaista kuin Marsista. Pääsy on, kaipuukin monilla, mutta se on melko elinkelvoton ja epäinhimillinen paikka.

George Saunders: A Swim in a Pond in the Rain
Venäläisiä klassikoita (englanniksi) ja ammattilaisen ajatukset niistä. Mielenkiintoinen lukuopas ja esseekokoelma, erityisesti koska on tottunut tähän meikäläiseen formalistiseen lähestymiseen, joka ei ole siitä iskevän tarinan taidosta niin kiinnostunut ja ohittaa usein kirjailijan ja kirjoitusprosessin kokonaan.

Richard Powers: The Overstory / Ikipuut
Fiktiona samaa tasoa kuin keskimääräinen tieteisklassikko, mutta ravisutti, muutti elämää. Sanokaa mitä sanotte, tämä on helvetin tärkeä kirja, jos sen pystyy lukemaan. Kaikkien, aivan kaikkien, pitäisi ainakin yrittää.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Kuuntelin äänikirjana, Anna Saksmanin luenta on täydellinen (murteista tietävä saa olla murhaavasti katsoen eri mieltä). Harvoin välitän äänikirjoista, mutta tämä oli ehkä minulle näin parempi (Anton Lesser lukemassa Tristram Shandya oli myös hyvä, samoin osa Wolf Hall -trilogian lukijoista, nimet jossain lienevät). Hauska, viihdyttävä, kirjoitettu taidolla ja kerronnan välineet hyvin halliten.

Ted Chiang: molemmat novellikokoelmat
Iskemätöntä, nuoruuden ihmettelyn henkiin herättävää scifiä. Oivaltavia ideoita kerrottuna suurella taidolla. Chiang tuo aina oikean määrän tietoa ja pohdintaa oikealla hetkellä. Parasta tieteiskirjallisuutta.

Charlotte McConaghy: Last Migration
Haikea kertomus rikkinäisistä ihmisistä ja tiiroista. Kaikki mikä siirtää katseen siihen, mikä meiltä on mennä ohi ja hävitä, on tärkeää.

Muutakin luin, muutakin kirjoitin, mutta olkoon tämä tässä.

Suomettuminen, häpeä, kulutus

Tämä oli hyvä eli hyvin kirjoitettu kolumni. Ihmisen kokoinen, mutta käsittelee ihmistä suurempia asioita.
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000008562613.html

Minulla ei ole tietoa, kokemusta tai muuta tuntemusta suomettumiseen, mutta sitä on mielenkiintoista pohtia juuri nyt. Ajatus häpeästä ja sanojen välttelystä, katseen kohdistamisesta muualle eli arkeen ja muihin realiteetteihin ovat samalla tavoin pakottavan ajankohtaisia. Mistä me siis käännämme katseemme? Mitä häpeän kanssa pitää tehdä?
Ymmärrys historiasta, joka perustuu häpeään ja moraaliseen tajuun oikeasta, siis ajan suomilla tuomioilla ja oikeilla ratkaisuilla, ei ole kovin kannatettava, koska se hukkaa menneisyyden sotkuisuuden historian selkeyden tiellä. Neuvostoliitosta hiljentyneellä ihmisellä oli tuhat syytä olla ajattelematta asiaa, toiset niistä laskelmoivia, toiset tahattomia, osa ehkä harkitun moraalittomia. Hiljennetyillä on kaikki syy olla katkeria tai saada sympatiaa. Moraalista sai palkkion sijaan rangaistuksen.

Mutta mistä me ajattelemme ohi? Jos totuuden torven olisi pitänyt havahduttaa häpeälliseen käytökseen siellä menneessä, uskallammeko vaatia samaa nykyhetkessä? Ajattelen tässä ilmastonmuutosta ja ylikulutusta, lempiaiheitani(ko). (Ei - haluaisin ajatella kaikkea muuta.) Samaa kovahermoista puhetta totuuksista nimittäin kaivataan juuri nyt, kun kulutamme luonnonvaroja aivan kestämätöntä vauhtia. Meillä on kaikki (riittävä) tieto maailmassa siitä, mitä ilmastonmuutos tekee ihmisille, sadoille, koralleille, kalansaaliille, rannikoille, jäätiköille ja Helsingin pulkkakeleille, mutta meillä on myös verraton kyky elää vuodesta toiseen jokseenkin samalla tavalla. Katsotaan vähän ohi, arkeen ja realiteetteihin. Maantieteelle emme mitään mahda, mahdammeko ilmastotieteelle?

En väitä tai ajattele, että nämä asiat, suomettuminen ja ilmastonmuutos-ylikulutus, ovat verrattavia, eikä historia toista itseään koskaan muutenkaan samalla tavalla, sanonnoista viis. Ajattelen vain, koska ajatukseni tähän vetävät. Emme pääse häpeällä myöskään kulutuksessamme kohti kestävää normaalia, sillä ei ihminen kestä häpeää, varsinkaan asioista, jotka täytyy tehdä (viedä lapset päiväkotiin, asua siellä missä halutaan; valita ruudulta kahdesta vaihtoehdosta hinnaltaan pienempi ja ajallisesti nopeampi).
En todellakaan elä ihannoitavalla tavalla ja oikein, mutta heikon itsetunnonkin vuoksi en voi olla ajattelematta, että haluan elää elämää, jota en häpeä (silmät päästäni) 20 vuoden kuluttua. Miltei mikään ei ole täydellisen varmaa, mutta väitän että hyvin lähellä päästään, jos ennustetaan, että tulevat aikuissukupolvet tulevat katsomaan tänne menneeseensä ällistellen tätä piittaamattomuutta*. Meillähän on aivan selvää tietoa ja moraalinen kompassi, joka näyttää oikeaan (länteen!). Miksi on mahdotonta hidastaa? Historiantajuisille jää tulevaisuudessakin tehtäväksi selittää, että meilläkin oli arkemme ja realiteettimme.

Ei tämä ole suomettumista. Tietoa me saamme, meillä on välttämätöntä ja itseisarvoisen tärkeää vapautta saada ja levittää sitä. Emme sulje silmiämme emmekä käsiämme selkiemme taakse yrityksessä miellyttää ulkopuolisia. Mutta jokin tässä ajatuksessa minua vaivaa.

Jari Tervo toteaa tuon mainitun tv-sarjan lopussa: "Kansan ei kannata valehdelle itselleen. Siitä ei hyvää herkeä." Minusta me valehtelemme itsellemme päivittäin. Kenenkään ei tarvitse aivan tavallista, kiireistä elämäänsä hävetä, mutta paljon meillä on arjessamme käsiteltävää, jos on menneisyydessäkin. Mistä nämä laitteet (vuoden välein) tulevat, mistä tulevat vaatteet ja ruoka, koboltti, fosfori ja hiilivedyt? Miten paljon sähköä me voimme kuluttaa ja tarvita ja missä se kuluu? Harva häpeää elämäänsä 60-80-luvuilla suomettumisen vuoksi, ja harvan pitäisi hävetä elämäänsä 2000-2020-luvuilla, mutta yhteiskuntana (kansana, kuten Tervo sanoo) tässä olisi syytä tutkia itseämme. Yhteiskuntana meillä on työtä nykyisyyden tottumuksissammekin, itsestäänselvyyksien - halpaa! kestämätöntä! - myötäilyssä.
Tämä on toki kaikki keskiluokkaisen, vakavaraisen ihmisen omahyväistä supattelua: vähävaraisemmalla ihmisellä ei ole samoja mahdollisuuksia ja kapasiteettiä suunnitella arkeaan uudestaan. Mutta jos voi vaatia menneisyyden ihmisiltä rohkeutta, jopa uhmakkuutta, tosiasioiden valossa, täytyy voida tunnustaa vaivaannuttavia tosiasioita nykyisyydessä.


Meinasin jättää tämän pessimistisen, hölmön tekstin julkaisematta, kunnes vastaan tuli - kulutus:
https://www.maailmankuvalehti.fi/2021/vain-verkossa/pitkat/hiilineutraali-valtio-jossa-asustaa-hiilisyoppo-kansa-ulkoistammeko-paastomme/

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008536987.html
"Teknologiset keinot eivät tule riittämään"

*Ajattele lajikatoa. Katso lapsen kanssa dokumentti zairenleveähuulisarvikuonosta ja mieti miten selittäisit tälle - mitään. Miten silloin elän maailmassa, jossa ei ole tiikereitä, gorilloja, jääkarhuja ja muita isoja asioita, jotka olivat osa omaa lapsuutta ja muuttuvat arkistomateriaaliksi. Ajattele sitten puolestaan niitä toisia, lyhytnäköisiä idiootteja, jotka tappoivat dodot, stellerinmerilehmät, muuttokyyhkyt ja vaikka mammutit sukupuuttoon. Jotka melkein tappoivat melkein kaikki valaat sukupuuttoon, niin, että koko valtamerten ravintoketju on tänä päivänäkin vain varjo siitä, mitä se oli ennen ihmisten tehokkuutta. Samoja ihmisiä samoine Maslowin monikulmioineen, eri tavat ja ajatukset vain - mutta noin periaatteessa nyt on enemmän tietoa ja ennustuskykyä.
(Sadassa vuodessa ihmiset metsästivät kaksi miljoonaa hetulavalasta, joiden yhteelaskettu paino vastaa kaikkien nykyisten luonnonvaraisten nisäkkäiden painoa. Ennen teollista valaidenmetsästystä nämä hetulavalaat söivät vuodessa arviolta 430 miljoonaa tonnia krilliä (muista, vuosittain), mikä on kaksi kertaa enemmän kuin samaa krilliä on nykyisin merissä jäljellä - ja massana kaksi kertaa koko ihmiskunnan vuotuisen merikalastuksen verran.)
https://doi.org/10.1038/s41586-021-03991-5

 Ei ole kesäyö, ei juuri laula lintuset ja pauhaa metsäkanat. Kussa olemme, siitä itken ja etsin sydämelle lepoa ja rauhaa.

Tämä aika on aivan kamala. Hyvä jos olette vielä jotenkuten järjissänne. Minä ainakin alan olla kulunut ja väsynyt, suussa tomun maku. Kuin olisi rullattu mattoon odottamaan siivouspäivän puistelua, jota ei tule, koska se puistelijakin on jo ajat sitten luovuttanut ja istuu pölykasojen keskellä tuijottamassa striimauspalvelun alkuvalikkoa vailla edes mielihalujen nykimistä mielen ohjaimissa. Aloitin uuden työn - jota en voi sanoa rakastavani - ja löydän senkin vuoksi itseni hekottelemassa järjettömälle ajatukselle töiden jatkamista klo 22, että saisi unta kello neljänkin jälkeen. (Mikä näissä kliseissä on, kun ne tarttuvat kiinni joka kaarteessa? Ollapa kyllästynyt töihin, mutta silti niiden nielemä: omaperäisin kokemus kuunaan.) Mitään ei voi tehdä, mitään ei jaksa tehdä, mitään ei näe. Viikon kohokohdaksi muodostuu se 15 minuutin euforia töiden loppumisesta perjantaina, ennen kuin edellä mainittu aloitusvalikko katsoo minut varpaista karkaavaan hiusrajaan ja sylkee ulos lukemaan kirjaa, josta ei koskaan puhu kenellekään. Lauantaina jo väsyttää. Pitäisi levätä, vaikka vertauskuvan ladatut akut seisovat energiaa pullollaan päivästä toiseen vailla piirejä purkautumiseen. Piirit ovat rikki, ei ole kosketusta. Piiritys sulkee sisäänsä, näkymättömänä ja repalaisena. 5000 tartuntaa kahdessa viikossa, mutta mitä se on? Uhka. Kauna siitä, että ihmiset istuvat kahvilla ja kaljalla ja sinä et. Kaikki kengät ovat rikki, mutta kestävät kynnyksen yli töihin, jos eivät kuitenkaan kynnystä lähteä kauppaan.
Samahan se on ilmastonmuutoksen kanssa, kauna ja katkeruus, yritystä elää moraalisesti. Ei mennä siihen.
Ehkä kesällä! Ensi vuonna Jerusalemissa! Ilomantsiin pääsee vielä. Antakaa toivo THL, HS, KRAR. Vitsi, vitsi - en oikeasti jaksa lukea sitä lehteäkään. Mutta jos nyt joskus tulisi rokote. Twitterissä jenkki neuvoo Eurooppaa, että kuten intohimo määritelmän mukaankin toimii, EU:n köyhistelyintohimo pakenee järkeä: "just pay the companies who cares". Olisipa mahdollisuus poliitikoilla tuottaa onnea ja paljon: lupaisivat paljon, tekisivät paljon ja todistelisivat kuin rakastaja romanssissa, kuinka raha on tämän rinnalla merkityksetöntä. Mitä vain minun onneni tähden.
Mikä onkin se odottamani silta opetukseen ja lopputulemaan, jonne halusin kulkea kautta rantain itkeskellen keksimiäni. (Mutta rannasta se silta vain on löydettävissä.)
Tämä on merkityksetöntä. Kestettävä ja siksi kestettävää. Haluan jakaa tätä tympäännystä ja hirvitystä, mutta todelliset kärsijät emme ole me. Jos siis luet tätä kieltä, et joudu kärsimään. Toinen ihminen, pitkälti samaa verta ja samoja toiveita ja lähimmäisenrakkautta pullollaan, kuolee nälkään, köyhyyteen, estettäviin tauteihin - ja ehkä joku harva jopa tähän meidän täällä suurieleisesti muka-kantamaamme piikkikruunuun, koronaan. Kaikki tämä raha ja tahto - jota voisi olla enemmänkin - menee pitkälti osattomilta ohi. Nyt passivoi ja perkaa elämänhalun rääppeitä todella paljon, mutta en taistele elämästä tai joudu vartomaan vieraiden hanojen ja purojen uudelleen aukeamista. Kestetään siis. Toivotaan rokotteita taivaalta ja jatketaan rahan painamista, kun Eurooppa on immuuni. Sitten tämä rannan ruikutus olisi ehkä jonkin todellisen arvoista ja säästäisi ihmiset sellaiselta kärsimykseltä, josta me emme tiedä mitään. Sellaista minun sukupolveni sokeille (kuten minä) vierasta kärsimystä on luvassa vieraille vielä liki rajattomasti, joten nyt on aina sopiva tilanne niellä puhtaaseen järviveteen rannalla tippuvat kyyneleet ja pitää mielessä, kuka tällä pallolla todella on hukassa ja kaipaa apua. Hirveä aika, hirveä vuosi, voin pahoin, mutta jotain normaalia vielä tulee meille. Pitää jaksaa suhteuttaa. On kategorisen imperatiivista pitää tyyni ja kantaa vaan. Jaksellaan, kestellään, diskossa nähellään.

2015 - luettua. (Kuultua ja nähtyä myöhemmin?)

Vuonna 2015 sain omalla mittapuullani paljon luettua. Listaanpa alle jotain merkittävimpiä teoksia ja sen sellaisia viime vuodelta.

Kirjoja:

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
Vuoden myöhässä tämän luin, mutta onpa tosissaan merkkiteos. Hauska, mieltä avartava, sivistävä — upea lukukokemus.

Kim Stanley Robinson: Aurora
KSR kirjoitti taas teoksen, josta pidin erittäin paljon. Erinomainen scifikertomus. Aihepiireinä mm. saariekologia tai -teoria, tekoälyn kehittyminen (kaunokirjallisesti toteutettuna), totalitarismi. Autora on vakuuttava ja vetävä, mutta valehtelisin, jos olisin ensi tutustumalla yhtä vaikuttunut kuin muista Robinsonin teoksista, tai vaikkapa myös viime vuonna lukemastani Toni Morrisonin Belovedista.
(Luin myös Robinsonin Kaliforniatrilogian kaksi viimeistä osaa. Kokonaisuutena oikein mielenkiintoinen tapa käsitellä historiaa ja utopiaa.)

Geoff Ryman: Air: Or, Have Not Have
Tässä on varma ehdokas sellaisesta epämääräisestä asiasta kuin maailman paras tieteisromaani. Juuri tällaista kirjallisuutta scifi on parhaimmillaan: teknologian ja tieteen vaikutusten pohdintaa kaunokirjallisesti vaikuttavassa muodossa. Ryman ei siis käsittele länsimaalaisten tai näiden tarinasijaisten kokemuksia, vaan kertoo tarinassaan kehityksen epäsuhdista nimenomaan Toisaalla. Teos on (lähi)tulevaisuutta, spekulointia, mutta samanaikaisesti sen lukeminen herättää väkisinkin tunteen maailman todellisesta vinoutuneisuudesta. Hämmästyttävä teos.
(Simon Ingsin Wolves on hieman samankaltainen, tosin se sijoittuu turvallisesti liki länsimaiden keskiöön Skotlantiin. Ingsillä on myös upea kyky kertoa nykyisyydestä lähitulevaisuuden kautta. Wolvesissa tämä tarkoittaa ilmaston ja maailmantalouden muuttumisen keskeisyyttä teemaltaan hyvin toteutetussa tarinassa. [Vaikeasti sanottu, mutta olkoon.])

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Todella puhutteleva, puistattava kuvaus Euroopan siirtolaisten taustoista ja Euroopan kukoistuksen synkästä perustasta.

Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen: Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015
Loistava tietokirja, joka jatkaa Uschanovin hienojen tekstien sarjaa. Anekdoottimainen, kuten N osuvasti havainnoi (Uschanovista ylipäänsä), mutta niin sujuvasti ja huolellisesti kirjoitettu, että kokonaisuus ei tunnu millään tapaa pakotetulta tai irrallisten esimerkkien sarjalta. Itse asiakin on erittäin painokas ja ajankohtainen, tietenkin.


Ehkä niistä muista formaateista ja aiheista sitten toiste lisää. Nämä muistiin nyt ensiksi.

Langalla - The Wire

Joitakin huomioita lopultakin loppuun seuraamastani Langalla-sarjasta (The Wire). Aloin pohtimaan sarjaa ja sen oivalluksia kunnolla vasta katsottuani sen kokonaan. Sarjan alku on jo vahva, mutta se vaikuttaa vielä yksittäisen kauden aikana paljolti tyypilliseltä rikossarjalta. Tuntuisikin sekä kokemuksen että pienen pohdinnan jälkeen siltä, että sarjan hienoimmat piirteet näkyvät parhaiten vasta suurempia kokonaisuuksia tarkasteltaessa.

Ensimmäisen kauden hahmokaarti ja tapahtumat osoittavat jo sarjan välttelevän sankareita. Sankareita monet hahmot tosin ovat, mutta vain siitä syystä, että katsojina me seuraamme heitä. Tarinankerronnan arkisin taikakeinoin esitettynä hahmoista tulee sympaattisia, ainakin siinä mielessä, että heistä pidetään tavalla, joka arkielämässä toistuessaan osoittaisi suurta moraalin ja tunteiden harhautuneisuutta. Myöhemmillä kausilla samat ja uudet hahmot tekevät myös sankaritekoja, ylittävät järjestelmän individualismin rajoitteet ja muokkaavat maailmaa haluamakseen. Tämäkin vain ammutaan sarjassa määrätietoisesti alas ilman, että näin tehtäessä vedottaisiin yksilön (yksinkertaiseen) pahuuteen tai yksittäisten mätien omenien vaikutuksiin suurissa organisaatioissa tai yhteiskunnassa kokonaisuutena. Sankariteot synnyttävät vaikuttavia jännitteitä ja herättävät jopa toiveita kehityksestä parempaan, mutta ne kumoutuvat systemaattisesti vääjäämättömissä vaikutuksissaan. Ennen kaikkea syy on siinä, että jokainen teko vaikuttaa toisiin ihmisiin. Yhdestä näkökulmasta ”oikea” teko uhkaa toisten ihmisten elämiä ja uria. Organisaatioissa, korporaatioissa, vastuu laajenee yksilöstä moniin suuntiin ja uhkaa kaikkien muiden asemia.

Tämä abstraktiokin vain tekee hallaa sarjan kuvauksille, jotka ovat se realistinen liha luiden ympärillä, joka tekee tarinasta hyvän. Tarinan rakenne ei tee tarinasta hyvää, tai se ei ole irrallaan esimerkeistä, kirjoitetuista kohtauksista ja hahmojen dynamiikasta. Käytetään siis esimerkkeinä vaikkapa Bunny Colvertin yritystä laillistaa huumekauppa valikoiduilla kaupungin syrjäalueilla ja Hercin ja McNultyn sekä Freamonin temppuilut rikollisten seurannassa. Jos Colvert onnistuukin mielestään vähentämään järjestelmän – huumekaupan – ongelmia ja oheisvaikutuksia, teko uhkaa tuhota koko poliisiorganisaation. Syy on toki osittain moralistinen: idealismin momentti jyrää jokaisen poliittisen ratkaisun kohdalla pragmaattisten yritysten yli (ja sitä varten meillä/maailmassa on PR-toiminta ja retorinen maailmanmäärittely). Syvempi syy sarjan esittämässä todellisuudessa on kuitenkin se, että yksittäinen ihminen ei voi tehdä tällaisia päätöksiä. Ainoa syy, miksi poliitikot voivat näin tehdä, on, että heidän nimittämisensä perustuu tällaisten julkisten vastuiden jakamiseen. Todellisuutta ei saa muokata sankari, vaan yhteisön edustaja. Sankarien tuhoaminen on koko tämän järjestelmän syy – siis se, että yksilöt eivät saisi liian suurta valtaa vaikuttaa muiden elämään. Langalla näyttää sankaritekoja, näennäisesti hyviä ja pahoja, ja tuhoaa sekä sankarit että näiden teot. Se, mitä jää jäljelle, on lohdutonta katsottavaa, sillä suuret asiat eivät muutu ja vain pienistä asioista on mahdollista edes kaivaa esille muutoksen mahdollisuuksia. Jos siis viimeisellä kaudella pahamainen gangsteri ja tämän organisaatio saadaankin kiikkiin, sankariteot itsessään tekevät teon tyhjäksi. Lakiin nähden virheellinen toimintatapa purkaa toiminnan vaikutukset. Ainoa asia, joka osittain korjaa sankarin rimpuilun on järjestelmän osittainen toimivuus – ”pahakin” toimija voi jäädä kiinni todellisuuden tai lain rikkomisesta, useimmiten kuitenkin vahingossa.

Tämä kuvio toistuu toistumistaan, samoin kuin pienet tapahtumakuviot sarjassa yleisesti. Syyttäjä haukkaa liian ison palan kunnianhimossaan – ja tuhoaa toimintansa perusteet. AY-johtaja tekee kaikkensa pelastaakseen toimialansa – ja hävittää järjestönsä rippeetkin. Tällainen romahduttava toiminta on aina yksilöllistä tai parin henkilön salaista puuhailua, mutta sen vaikutukset ovat aina yhteisölle vahingollisia. Langalla toimii kokonaisuuksina (kokonaisuutena tai kausien yhdistelminä), sillä tämä syklisyys paljastuu tarinallisesti tyydyttävästi vasta tarpeeksi laajalla otoksella. Sarja myös rakentaa sankareita luodakseen dramaattisen jännitteen, jolla sankariteot voidaan nähdä lupaaviksi alun alkaen. Moraalisesti lupaava hahmo, vaikkapa hyväksikäytetty liki katulapsi Michael, kääntyy aivan eri uralle kuin mitä toivoa saattaisi, samalla kuin pikkumainen valehtelija luikkii virheineen karkuun ja pääsee irti väkivallan ja rikoksen kierteestä. Katarsista saa hakea pettymysten vyörytysten alta, mikä ei tarkoita, että Langalla pyrkisi optimismin tuhoamiseen. Yhteiskunta vain on niin monimutkainen kokonaisuus, että sen ongelmia ei sankarein tai yksittäisteoin ratkaista.

Sarja alkaakin keskeltä tapahtumia. Barksdalen rikollisorganisaatio on olemassa, valmiina, ja se pitäisi saada ymmärrettyä ja rikoksistaan kiinni. Henkilöitä liitetään yhteen, myöhemmin heidät hajautetaan eri puolille yhteiskuntaa ja organisaatioitaan. Kaudet päättyvät, samoin koko sarja, mutta mikään ei lopu. Alku ja loppu ovat olemassa vain sarjan muodon vaikutuksena. Päätös on kollaasi hahmojen tulevista tai myöhemmistä vaiheista katsojan ”huijaukseksi”, sillä jos pieniä toiveita yhteiskunnan (siis sen sisältämien ihmisten) kannalta paremmasta, toimivammasta tulevaisuudesta onkin herätelty, vähintään yhtä moni tällainen toive on petetty, usein silmänräpäyksessä. Rikokset jatkuvat, poliisitoiminta jatkuu yhtä kyvyttömänä, samat toimijat jatkavat uriaan ja mahdollisesti moraalisesti hyväksyttäviä toimiaan toisaalla. Jos taitava puhuja ja lupaava ja toiveikas poliitikko onkin päässyt nousemaan hyviin asemiin, tämän kyky tehdä parannuksia on välittömästi tuhottu. Kun palavasti hyvään poliisityöhön suhtautuva, lojaali poliisijohtaja pääseekin kiipeämään kuin vahingossa yhä merkittävämpiin tehtäviin, odotukset poliisityöltä – ja siis annetut lupaukset paremmasta – petetään, ja seuraajaksi valitaan lisää samaa toimimattomuutta tarjoava sätkynukke. Joku silti jatkaa muutoksen hakemista, joko toisaalla, ulkona poliisityöstä tai katujen väkivaltayhteisöistä, tai aloittaen paikasta, jossa joku on jo jossain vaiheessa sarjaa ollut: Carver nousevana kunnianhimoisena lupauksena poliisilaitoksella, Michael huumekauppiaiden nimellisesti oikeamielisenä kupparina.

Jäljelle jää jatkuva, arkipäiväinen väkivalta ja korruptio, johon poliisipuolella ei tartu kukaan missään vaiheessa, paitsi satunnaisesti, kun yksittäinen ihminen saa siitä tarpeekseen (ja on valmis riskeeraamaan joko poliisityön tai oman maineensa). Langalla on hurja kuvaus yhteiskunnasta, jossa moraalista toimintaa ei ole hylätty synkkyyden tyyli-ilmiön tai harmaan sävyjen kaltaisten yksinkertaistavien ratkaisujen alle. Sarja ei ehkä ole poikkeuksellinen tai niin erilainen kuin annan ymmärtää, mutta se on syvempi ja yksityiskohtaisempi kuvaus laajoista asioista kuin mitä olen tottunut näkemään. Moraalisten ratkaisujen tekeminen ei ehkä ole hävinnyt mihinkään, se vain on saatanan vaikeaa.

Tämän enempää ajatuksenvirtaa en tällä erää jaksa – luovuttajan ratkaisu, tiedän, mutta näin kuitenkin teen. 

Imitation Game (2015)

Pari ideologiakriittistä huomiota.

Imitation Game oli pätevä suurten yleisöjen tunnedraama historiallisesta uroteosta. Elokuvan onnistumiset ovat, että siinä välittyy tapahtumaketju ja siinä viitataan poikkeuksellisten tapahtumien poikkeuksellisiin toimijoihin, oikeissa kohdin tunteisiin vedoten.

Päällimmäinen vaikutelma elokuvan yhteiskunnallisuudesta, sen tavasta kuvata - tai ohittaa - maailman todellinen keskeneräisyys, liittyy Alan Turingin homoseksualisuuteen. Vaikka elokuvan avoimesti esille ottama kanta toisen maailmansodan aikaiseen maailmanpoliittiseen tilanteeseen ei ole yksioikoinen, kaikki sanomatta ja näyttämättä jäävä osoittaa elokuvan täydellisen kelvottomuuden historian ja yhteiskunnan kuvauksena. Mikä ei ehkä olisi ongelma, mikäli viimeistään kliseinen parateksi-infopläjäys elokuvan lopussa ei yhteiskunnan moraaliin vedoten samalla aukaisisi historian matopurkkia vastakarvaan lukevan katsojan silmille.

Suoraan elokuva siis kertoo katsojalle, että sota on vaikeaa. Sodassa joudutaan uhraamaan viattomia, jotta oikeus lopultakin toteutuisi. Näitä päätöksiä tekevät ihmiset, jotka eivät itse joudu kärsimään, ja näistä ajatuksista hyvää tragediaa hetkittäin saadaankin aikaiseksi. Vaikka elokuva ei sitä suoraan kerro, yksityiskohtiin hetkeksi paneutuen ("tarvitaan tarpeeksi tiedustelutietoa, että tilanteeseen voidaan vaikuttaa suuremmassakin mittakaavassa, mutta ei niin paljon, että tilanne muuttuu jälleen epäennustettavaksi" - tämä siis suora ajatus, ei lainaus) se muistuttaa katsojaa siitä, että sota ei lopu yhdellä hopealuodilla, vaikka siitä olisikin unelmoitu ja hopealuodilta näyttävä ja tuntuva asia eteen ilmaantuisikin.

Samalla tavalla katsojalle näytetään poikkeuksellisen ja/tai poikkeavan yksilön kohtaama viha ja pelko, ja pääosin näistä elokuvan varsinainen muoto rakentuu. Suuren yleisön elokuvan tapaan aforismiin pelkistettävä opetus (enkä tarkoita tätä varsinaisesti halventavana asiana) toimii tarinan monissa käännekohdissa ja osoittaa proppilaiselle sankarille suunnan, kun se on hukassa. Vääryys on vääryyttä, ja se näyttää ja tuntuu juuri itseltään.

Imitation Game kuitenkin osoittautuu kuitenkin täysin tyypilliseksi mutkattomaksi tunneteatteriksi, eikä halua millään tapaa käsitellä yhteiskunnan todellista ristiriitaisuutta. Mikä on valitettavaa, kun kyse on niinkin ajankohtaisesta ja vaikuttavasta kulttuurisesta merkistä kuin Alan Turing. Vaikka Turing elokuvassa vältteleekin selkeää nationalismia, hänen kohdallaankaan maailman todellinen epäoikeudenmukaisuus ja normaaliuden perversio eivät tule käsitellyksi. Tätä ei vain uskalleta tai haluta tehdä, kun etsitään yhteisiä nimittäjiä (ja Oscareita ja yleisöjä ja kaikkea muuta siihen liittyvää).

Jopa normaalin ja poikkeuksellisen rajat hämärretään, mikä on ehkä vielä valitettavampaa estetiikan tai viihteen kuin yhteiskunnallisuuden kannalta. Poikkeuksellinen älykkyys on jotain epämääräistä: täyttä poikkeavuutta Turingin kohdalla, saman asteikon tuntematonta yläpäätä muiden elokuvan älykköjen kohdalla. Oli suuri harmi, että älykkyyttä, koodeja ja logiikkaa temaattisesti vähintäänkin sivuava teos ei yrittänyt kuvata näitä suoraan. Uutta työntekijää hakiessa Turing järjestää kokeen, jonka mahdoton tehtävä jää täysin esittelemättä: älykkyys on siis jotain mystistä, johon tavallisella ihmisellä ei oleteta olevan pääsyä, edes periaatteen tasolla. Tunteet jylläävät, kaikki kiinnostava ja todellinen on tarpeetonta. Perinteistä katsojan aliarviointia. Turingin kuuluisa konekin on vain nuppeja pyörittävä dynamo- tai Lego Technic -koje. Koneiden älykkyys käsitellään ihmisen ajattelun kautta, mutta ei "ajattelua" syvemmän tai kuvaavamman käsitteen avulla, mikä on suuri pettymys infografiikan aikakaudella. Älykkyys on vaikeaa, vaikea sanaristikko on vaikea - ja kaikki vaikea on arvotonta elokuvan katsojalle (elokuva esittää).*

Kuten sanottua, elokuvan lopputekstit osoittavat kaiken edeltäneen ristiriitaisuuden, tai siis kykenemättömyyden esittää yhteiskunnan ratkaisemattomia ristiriitoja. Teksteissä vedotaan katsojan käsitykseen oikeudenmukaisuudesta, mutta epäoikeudenmukaisuus sijoitetaan turvallisesti menneisyyteen, jo nykyhetkessä (tässä esiintymismuodossaan) ratkaistuna. Alan Turing kuvataan elokuvan kuvaamassa tilanteessa maailman tärkeimmäksi henkilöksi, joka käytännössä ratkaisee toisen maailmansodan lopputuloksen, mutta elokuva ei tohdi ottaa esille sitä mielettömyyttä, että yhteiskunnan luonteeltaan rikolliseksi ja sairaaksi poikkeamaksi tuomitsema yksilö ei kyseenalaista saman yhteiskunnan mielekkyyttä edes yhdellä julki lausutulla sanalla. Kaikki vääryys ja inho elokuvassa on yksilöä koskevaa, henkilökemiaa. Yhteiskuntaa ei kritisoida sanallakaan - jos jokin onkin väärin, se esiintyy pysyvänä, valitettavana tilana. Englantilainen yhteiskunta on hyvä ja sitä tulee puolustaa suuremman uhan edessä, mutta vaikka elokuva kuvaa juuri Turingin yhteiskunnasta aiheutuvaa ahdinkoa, itse inhimillistä maailmaa ei uskalleta arvostella. Elokuvan muoto, rakenne, palauttaa Turingin traumat koulun ihmissuhteisiin, tarkalleen siis koulukiusaukseen. Jos Alan vain ei olisi erilainen, ei häntä ehkä tuomittaisi, eikä hänen tarvitsisi hakea turvaa koneen logiikasta. Kun sodanaikainen todellisuus, jossa yhteiskunnan ratkaisematon ristiriitaisuus työntää Turingin tämän henkilökohtaiseen ristiriitaansa, halutaan kyseenalaistaa, tarvitaan ajallinen ero. 50-luvun jälkikäteisestä turvasta pahaa ja epäoikeudenmukaista menneisyyttä voidaan turvallisemmin töllistellä, kiitos rehdin Bobbyn näkökulman. Kukaan ei kuitenkaan vastusta Turingin rikosta tai sanallista tyytymättömyyttään siitä, vain Turingilla yksilönä on väliä.

Kaiken kruununa lopun infotekstin kerrotaan, että vuonna 2013 kuningatar Elisabet armahti Alan Turingin. Suoraselkäinen henkilö olisi uskaltanut lisätä virkkeeseen edes sanan "vasta".

*Vielä kirjoituksesta unohtunut huomio:
Älykkyys ja nerous on sikälikin kummallisesti esitetty, että (jos oikein muistan) todelliset muutokset ja edistykset tapahtuvat enemmänkin "tavallisuuden" opetusten kautta. Usein kun jokin ongelma uhkaa kaataa koko projektin, älyn tai kekseliäisyyden sijaan ongelman ratkaisee empatia. Kun Turingia uhkaa irtisanominen, tämän työkaverit saapuvat puolustamaan Turingia (koska Keira Knightleyn esittämä hahmo oli aiemmin saanut Turingin luomaan näihin lämpimämmät suhteet).

Kekseliäisyyttä on toki sekin, että Turing löytää Knightleyn hahmolle hyväksyttävän työtehtävän, ja se, että Turing tietoisesti loukkaa vaimoaan, jotta tämä ehkä suostuisi irtaantumaan hänestä ja olisi sitä myöten paremmassa turvassa vakoiluvyyhtien keskellä. Mutta ne eivät suoranaisesti ole poikkeuksellisen älyn aikaansaannoksia. Sellainen älykkyys joka teki Turingista ratkaisevan henkilön Enigman purkamisessa ja tietojenkäsittelyn historiassa on ikään kuin itsestään tapahtuvaa. Sitä ei kuvata esimerkiksi esittelemällä niitä erityisiä, mahdottomia ongelmia, joita Turing käsitteli, kuten uusien koodinmurtajien hakutehtävänkin kohdalla kävi. Älykkyys ja vaikeiden ongelmien ratkaisut ovat poikkeuksellisten yksilöiden normaalia toimintaa. Eivätkä ne siis ole asioita joilla katsojan päätä tulisi vaivata, joita katsojan tulisi tavoitella.

Lisäksi naistutkijan yhteiskunnallinen mahdottomuuskin vain puretaan roolittamalla tämä sihteeriksi, ei esimerkiksi ottamalla asiaa suoraan esille. Suora valitus ja huuto voisi toki olla anakronistista, mutta ohittamalla ongelmat koko yhteiskunnallinen järjestys normalisoidaan: älä pidä ääntä, välttele konfliktia. Tyytymättömyys jätetään katsojan kontolle: pöyristy, vihastu, protestoi vain jos satut haluamaan. Ja kuten sanottua, tämäkin ongelmahan ratkaistiin jo menneisyydessä.