Langalla - The Wire

Joitakin huomioita lopultakin loppuun seuraamastani Langalla-sarjasta (The Wire). Aloin pohtimaan sarjaa ja sen oivalluksia kunnolla vasta katsottuani sen kokonaan. Sarjan alku on jo vahva, mutta se vaikuttaa vielä yksittäisen kauden aikana paljolti tyypilliseltä rikossarjalta. Tuntuisikin sekä kokemuksen että pienen pohdinnan jälkeen siltä, että sarjan hienoimmat piirteet näkyvät parhaiten vasta suurempia kokonaisuuksia tarkasteltaessa.

Ensimmäisen kauden hahmokaarti ja tapahtumat osoittavat jo sarjan välttelevän sankareita. Sankareita monet hahmot tosin ovat, mutta vain siitä syystä, että katsojina me seuraamme heitä. Tarinankerronnan arkisin taikakeinoin esitettynä hahmoista tulee sympaattisia, ainakin siinä mielessä, että heistä pidetään tavalla, joka arkielämässä toistuessaan osoittaisi suurta moraalin ja tunteiden harhautuneisuutta. Myöhemmillä kausilla samat ja uudet hahmot tekevät myös sankaritekoja, ylittävät järjestelmän individualismin rajoitteet ja muokkaavat maailmaa haluamakseen. Tämäkin vain ammutaan sarjassa määrätietoisesti alas ilman, että näin tehtäessä vedottaisiin yksilön (yksinkertaiseen) pahuuteen tai yksittäisten mätien omenien vaikutuksiin suurissa organisaatioissa tai yhteiskunnassa kokonaisuutena. Sankariteot synnyttävät vaikuttavia jännitteitä ja herättävät jopa toiveita kehityksestä parempaan, mutta ne kumoutuvat systemaattisesti vääjäämättömissä vaikutuksissaan. Ennen kaikkea syy on siinä, että jokainen teko vaikuttaa toisiin ihmisiin. Yhdestä näkökulmasta ”oikea” teko uhkaa toisten ihmisten elämiä ja uria. Organisaatioissa, korporaatioissa, vastuu laajenee yksilöstä moniin suuntiin ja uhkaa kaikkien muiden asemia.

Tämä abstraktiokin vain tekee hallaa sarjan kuvauksille, jotka ovat se realistinen liha luiden ympärillä, joka tekee tarinasta hyvän. Tarinan rakenne ei tee tarinasta hyvää, tai se ei ole irrallaan esimerkeistä, kirjoitetuista kohtauksista ja hahmojen dynamiikasta. Käytetään siis esimerkkeinä vaikkapa Bunny Colvertin yritystä laillistaa huumekauppa valikoiduilla kaupungin syrjäalueilla ja Hercin ja McNultyn sekä Freamonin temppuilut rikollisten seurannassa. Jos Colvert onnistuukin mielestään vähentämään järjestelmän – huumekaupan – ongelmia ja oheisvaikutuksia, teko uhkaa tuhota koko poliisiorganisaation. Syy on toki osittain moralistinen: idealismin momentti jyrää jokaisen poliittisen ratkaisun kohdalla pragmaattisten yritysten yli (ja sitä varten meillä/maailmassa on PR-toiminta ja retorinen maailmanmäärittely). Syvempi syy sarjan esittämässä todellisuudessa on kuitenkin se, että yksittäinen ihminen ei voi tehdä tällaisia päätöksiä. Ainoa syy, miksi poliitikot voivat näin tehdä, on, että heidän nimittämisensä perustuu tällaisten julkisten vastuiden jakamiseen. Todellisuutta ei saa muokata sankari, vaan yhteisön edustaja. Sankarien tuhoaminen on koko tämän järjestelmän syy – siis se, että yksilöt eivät saisi liian suurta valtaa vaikuttaa muiden elämään. Langalla näyttää sankaritekoja, näennäisesti hyviä ja pahoja, ja tuhoaa sekä sankarit että näiden teot. Se, mitä jää jäljelle, on lohdutonta katsottavaa, sillä suuret asiat eivät muutu ja vain pienistä asioista on mahdollista edes kaivaa esille muutoksen mahdollisuuksia. Jos siis viimeisellä kaudella pahamainen gangsteri ja tämän organisaatio saadaankin kiikkiin, sankariteot itsessään tekevät teon tyhjäksi. Lakiin nähden virheellinen toimintatapa purkaa toiminnan vaikutukset. Ainoa asia, joka osittain korjaa sankarin rimpuilun on järjestelmän osittainen toimivuus – ”pahakin” toimija voi jäädä kiinni todellisuuden tai lain rikkomisesta, useimmiten kuitenkin vahingossa.

Tämä kuvio toistuu toistumistaan, samoin kuin pienet tapahtumakuviot sarjassa yleisesti. Syyttäjä haukkaa liian ison palan kunnianhimossaan – ja tuhoaa toimintansa perusteet. AY-johtaja tekee kaikkensa pelastaakseen toimialansa – ja hävittää järjestönsä rippeetkin. Tällainen romahduttava toiminta on aina yksilöllistä tai parin henkilön salaista puuhailua, mutta sen vaikutukset ovat aina yhteisölle vahingollisia. Langalla toimii kokonaisuuksina (kokonaisuutena tai kausien yhdistelminä), sillä tämä syklisyys paljastuu tarinallisesti tyydyttävästi vasta tarpeeksi laajalla otoksella. Sarja myös rakentaa sankareita luodakseen dramaattisen jännitteen, jolla sankariteot voidaan nähdä lupaaviksi alun alkaen. Moraalisesti lupaava hahmo, vaikkapa hyväksikäytetty liki katulapsi Michael, kääntyy aivan eri uralle kuin mitä toivoa saattaisi, samalla kuin pikkumainen valehtelija luikkii virheineen karkuun ja pääsee irti väkivallan ja rikoksen kierteestä. Katarsista saa hakea pettymysten vyörytysten alta, mikä ei tarkoita, että Langalla pyrkisi optimismin tuhoamiseen. Yhteiskunta vain on niin monimutkainen kokonaisuus, että sen ongelmia ei sankarein tai yksittäisteoin ratkaista.

Sarja alkaakin keskeltä tapahtumia. Barksdalen rikollisorganisaatio on olemassa, valmiina, ja se pitäisi saada ymmärrettyä ja rikoksistaan kiinni. Henkilöitä liitetään yhteen, myöhemmin heidät hajautetaan eri puolille yhteiskuntaa ja organisaatioitaan. Kaudet päättyvät, samoin koko sarja, mutta mikään ei lopu. Alku ja loppu ovat olemassa vain sarjan muodon vaikutuksena. Päätös on kollaasi hahmojen tulevista tai myöhemmistä vaiheista katsojan ”huijaukseksi”, sillä jos pieniä toiveita yhteiskunnan (siis sen sisältämien ihmisten) kannalta paremmasta, toimivammasta tulevaisuudesta onkin herätelty, vähintään yhtä moni tällainen toive on petetty, usein silmänräpäyksessä. Rikokset jatkuvat, poliisitoiminta jatkuu yhtä kyvyttömänä, samat toimijat jatkavat uriaan ja mahdollisesti moraalisesti hyväksyttäviä toimiaan toisaalla. Jos taitava puhuja ja lupaava ja toiveikas poliitikko onkin päässyt nousemaan hyviin asemiin, tämän kyky tehdä parannuksia on välittömästi tuhottu. Kun palavasti hyvään poliisityöhön suhtautuva, lojaali poliisijohtaja pääseekin kiipeämään kuin vahingossa yhä merkittävämpiin tehtäviin, odotukset poliisityöltä – ja siis annetut lupaukset paremmasta – petetään, ja seuraajaksi valitaan lisää samaa toimimattomuutta tarjoava sätkynukke. Joku silti jatkaa muutoksen hakemista, joko toisaalla, ulkona poliisityöstä tai katujen väkivaltayhteisöistä, tai aloittaen paikasta, jossa joku on jo jossain vaiheessa sarjaa ollut: Carver nousevana kunnianhimoisena lupauksena poliisilaitoksella, Michael huumekauppiaiden nimellisesti oikeamielisenä kupparina.

Jäljelle jää jatkuva, arkipäiväinen väkivalta ja korruptio, johon poliisipuolella ei tartu kukaan missään vaiheessa, paitsi satunnaisesti, kun yksittäinen ihminen saa siitä tarpeekseen (ja on valmis riskeeraamaan joko poliisityön tai oman maineensa). Langalla on hurja kuvaus yhteiskunnasta, jossa moraalista toimintaa ei ole hylätty synkkyyden tyyli-ilmiön tai harmaan sävyjen kaltaisten yksinkertaistavien ratkaisujen alle. Sarja ei ehkä ole poikkeuksellinen tai niin erilainen kuin annan ymmärtää, mutta se on syvempi ja yksityiskohtaisempi kuvaus laajoista asioista kuin mitä olen tottunut näkemään. Moraalisten ratkaisujen tekeminen ei ehkä ole hävinnyt mihinkään, se vain on saatanan vaikeaa.

Tämän enempää ajatuksenvirtaa en tällä erää jaksa – luovuttajan ratkaisu, tiedän, mutta näin kuitenkin teen. 

Imitation Game (2015)

Pari ideologiakriittistä huomiota.

Imitation Game oli pätevä suurten yleisöjen tunnedraama historiallisesta uroteosta. Elokuvan onnistumiset ovat, että siinä välittyy tapahtumaketju ja siinä viitataan poikkeuksellisten tapahtumien poikkeuksellisiin toimijoihin, oikeissa kohdin tunteisiin vedoten.

Päällimmäinen vaikutelma elokuvan yhteiskunnallisuudesta, sen tavasta kuvata - tai ohittaa - maailman todellinen keskeneräisyys, liittyy Alan Turingin homoseksualisuuteen. Vaikka elokuvan avoimesti esille ottama kanta toisen maailmansodan aikaiseen maailmanpoliittiseen tilanteeseen ei ole yksioikoinen, kaikki sanomatta ja näyttämättä jäävä osoittaa elokuvan täydellisen kelvottomuuden historian ja yhteiskunnan kuvauksena. Mikä ei ehkä olisi ongelma, mikäli viimeistään kliseinen parateksi-infopläjäys elokuvan lopussa ei yhteiskunnan moraaliin vedoten samalla aukaisisi historian matopurkkia vastakarvaan lukevan katsojan silmille.

Suoraan elokuva siis kertoo katsojalle, että sota on vaikeaa. Sodassa joudutaan uhraamaan viattomia, jotta oikeus lopultakin toteutuisi. Näitä päätöksiä tekevät ihmiset, jotka eivät itse joudu kärsimään, ja näistä ajatuksista hyvää tragediaa hetkittäin saadaankin aikaiseksi. Vaikka elokuva ei sitä suoraan kerro, yksityiskohtiin hetkeksi paneutuen ("tarvitaan tarpeeksi tiedustelutietoa, että tilanteeseen voidaan vaikuttaa suuremmassakin mittakaavassa, mutta ei niin paljon, että tilanne muuttuu jälleen epäennustettavaksi" - tämä siis suora ajatus, ei lainaus) se muistuttaa katsojaa siitä, että sota ei lopu yhdellä hopealuodilla, vaikka siitä olisikin unelmoitu ja hopealuodilta näyttävä ja tuntuva asia eteen ilmaantuisikin.

Samalla tavalla katsojalle näytetään poikkeuksellisen ja/tai poikkeavan yksilön kohtaama viha ja pelko, ja pääosin näistä elokuvan varsinainen muoto rakentuu. Suuren yleisön elokuvan tapaan aforismiin pelkistettävä opetus (enkä tarkoita tätä varsinaisesti halventavana asiana) toimii tarinan monissa käännekohdissa ja osoittaa proppilaiselle sankarille suunnan, kun se on hukassa. Vääryys on vääryyttä, ja se näyttää ja tuntuu juuri itseltään.

Imitation Game kuitenkin osoittautuu kuitenkin täysin tyypilliseksi mutkattomaksi tunneteatteriksi, eikä halua millään tapaa käsitellä yhteiskunnan todellista ristiriitaisuutta. Mikä on valitettavaa, kun kyse on niinkin ajankohtaisesta ja vaikuttavasta kulttuurisesta merkistä kuin Alan Turing. Vaikka Turing elokuvassa vältteleekin selkeää nationalismia, hänen kohdallaankaan maailman todellinen epäoikeudenmukaisuus ja normaaliuden perversio eivät tule käsitellyksi. Tätä ei vain uskalleta tai haluta tehdä, kun etsitään yhteisiä nimittäjiä (ja Oscareita ja yleisöjä ja kaikkea muuta siihen liittyvää).

Jopa normaalin ja poikkeuksellisen rajat hämärretään, mikä on ehkä vielä valitettavampaa estetiikan tai viihteen kuin yhteiskunnallisuuden kannalta. Poikkeuksellinen älykkyys on jotain epämääräistä: täyttä poikkeavuutta Turingin kohdalla, saman asteikon tuntematonta yläpäätä muiden elokuvan älykköjen kohdalla. Oli suuri harmi, että älykkyyttä, koodeja ja logiikkaa temaattisesti vähintäänkin sivuava teos ei yrittänyt kuvata näitä suoraan. Uutta työntekijää hakiessa Turing järjestää kokeen, jonka mahdoton tehtävä jää täysin esittelemättä: älykkyys on siis jotain mystistä, johon tavallisella ihmisellä ei oleteta olevan pääsyä, edes periaatteen tasolla. Tunteet jylläävät, kaikki kiinnostava ja todellinen on tarpeetonta. Perinteistä katsojan aliarviointia. Turingin kuuluisa konekin on vain nuppeja pyörittävä dynamo- tai Lego Technic -koje. Koneiden älykkyys käsitellään ihmisen ajattelun kautta, mutta ei "ajattelua" syvemmän tai kuvaavamman käsitteen avulla, mikä on suuri pettymys infografiikan aikakaudella. Älykkyys on vaikeaa, vaikea sanaristikko on vaikea - ja kaikki vaikea on arvotonta elokuvan katsojalle (elokuva esittää).*

Kuten sanottua, elokuvan lopputekstit osoittavat kaiken edeltäneen ristiriitaisuuden, tai siis kykenemättömyyden esittää yhteiskunnan ratkaisemattomia ristiriitoja. Teksteissä vedotaan katsojan käsitykseen oikeudenmukaisuudesta, mutta epäoikeudenmukaisuus sijoitetaan turvallisesti menneisyyteen, jo nykyhetkessä (tässä esiintymismuodossaan) ratkaistuna. Alan Turing kuvataan elokuvan kuvaamassa tilanteessa maailman tärkeimmäksi henkilöksi, joka käytännössä ratkaisee toisen maailmansodan lopputuloksen, mutta elokuva ei tohdi ottaa esille sitä mielettömyyttä, että yhteiskunnan luonteeltaan rikolliseksi ja sairaaksi poikkeamaksi tuomitsema yksilö ei kyseenalaista saman yhteiskunnan mielekkyyttä edes yhdellä julki lausutulla sanalla. Kaikki vääryys ja inho elokuvassa on yksilöä koskevaa, henkilökemiaa. Yhteiskuntaa ei kritisoida sanallakaan - jos jokin onkin väärin, se esiintyy pysyvänä, valitettavana tilana. Englantilainen yhteiskunta on hyvä ja sitä tulee puolustaa suuremman uhan edessä, mutta vaikka elokuva kuvaa juuri Turingin yhteiskunnasta aiheutuvaa ahdinkoa, itse inhimillistä maailmaa ei uskalleta arvostella. Elokuvan muoto, rakenne, palauttaa Turingin traumat koulun ihmissuhteisiin, tarkalleen siis koulukiusaukseen. Jos Alan vain ei olisi erilainen, ei häntä ehkä tuomittaisi, eikä hänen tarvitsisi hakea turvaa koneen logiikasta. Kun sodanaikainen todellisuus, jossa yhteiskunnan ratkaisematon ristiriitaisuus työntää Turingin tämän henkilökohtaiseen ristiriitaansa, halutaan kyseenalaistaa, tarvitaan ajallinen ero. 50-luvun jälkikäteisestä turvasta pahaa ja epäoikeudenmukaista menneisyyttä voidaan turvallisemmin töllistellä, kiitos rehdin Bobbyn näkökulman. Kukaan ei kuitenkaan vastusta Turingin rikosta tai sanallista tyytymättömyyttään siitä, vain Turingilla yksilönä on väliä.

Kaiken kruununa lopun infotekstin kerrotaan, että vuonna 2013 kuningatar Elisabet armahti Alan Turingin. Suoraselkäinen henkilö olisi uskaltanut lisätä virkkeeseen edes sanan "vasta".

*Vielä kirjoituksesta unohtunut huomio:
Älykkyys ja nerous on sikälikin kummallisesti esitetty, että (jos oikein muistan) todelliset muutokset ja edistykset tapahtuvat enemmänkin "tavallisuuden" opetusten kautta. Usein kun jokin ongelma uhkaa kaataa koko projektin, älyn tai kekseliäisyyden sijaan ongelman ratkaisee empatia. Kun Turingia uhkaa irtisanominen, tämän työkaverit saapuvat puolustamaan Turingia (koska Keira Knightleyn esittämä hahmo oli aiemmin saanut Turingin luomaan näihin lämpimämmät suhteet).

Kekseliäisyyttä on toki sekin, että Turing löytää Knightleyn hahmolle hyväksyttävän työtehtävän, ja se, että Turing tietoisesti loukkaa vaimoaan, jotta tämä ehkä suostuisi irtaantumaan hänestä ja olisi sitä myöten paremmassa turvassa vakoiluvyyhtien keskellä. Mutta ne eivät suoranaisesti ole poikkeuksellisen älyn aikaansaannoksia. Sellainen älykkyys joka teki Turingista ratkaisevan henkilön Enigman purkamisessa ja tietojenkäsittelyn historiassa on ikään kuin itsestään tapahtuvaa. Sitä ei kuvata esimerkiksi esittelemällä niitä erityisiä, mahdottomia ongelmia, joita Turing käsitteli, kuten uusien koodinmurtajien hakutehtävänkin kohdalla kävi. Älykkyys ja vaikeiden ongelmien ratkaisut ovat poikkeuksellisten yksilöiden normaalia toimintaa. Eivätkä ne siis ole asioita joilla katsojan päätä tulisi vaivata, joita katsojan tulisi tavoitella.

Lisäksi naistutkijan yhteiskunnallinen mahdottomuuskin vain puretaan roolittamalla tämä sihteeriksi, ei esimerkiksi ottamalla asiaa suoraan esille. Suora valitus ja huuto voisi toki olla anakronistista, mutta ohittamalla ongelmat koko yhteiskunnallinen järjestys normalisoidaan: älä pidä ääntä, välttele konfliktia. Tyytymättömyys jätetään katsojan kontolle: pöyristy, vihastu, protestoi vain jos satut haluamaan. Ja kuten sanottua, tämäkin ongelmahan ratkaistiin jo menneisyydessä.

Post-ironinen fanitus

Kulunut ja kaluttu aihe, josta minulla ei edes ole hyvää tai mielenkiintoista käsitteellistä tietoa, mutta kommentoinpa kumminkin, kun mieli ei malta olla laukkaamatta.

Kotus-blogi: "Liske päivystää iltakurkkua"

Hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus, josta en ole oikeastaan eri mieltä kuin lopun käsitteiden kohdalla. Verrattain uusi klisee, suhtautuminen "vilpittömästi mutta etäisesti" johonkin pitää sisällään omituisen suhteen ulkomaailmaan. Kielitoimiston sanakirja antaa sanalle vilpitön muun muassa merkitykset suora ja teeskentelemätön. Vaikka ei puhuttaisi valheellisesti, tuntuisi joka tapauksessa siltä, että "jonkinlaisen suodattimen läpi" tai etäisesti ilmaistu asia ei ole suoraa tai teeskentelemätöntä.

Miksi siis puhua post-ironisuudesta? Ymmärrän, että kyse on juuri tietynlaisesta tai tietyllä tavalla ilmaistusta suhteesta, joka vieläpä ehkä eroaa ironiasta (tässä kohtaa siis epäröin, en tiedä sisältyykö ironian määritelmiin sekä-että-suhtautumista), mutta mikä sen suhde on ironiaan, jos se ei ironiaa kuitenkaan ole?

Käytännön tasolla kyse on pelosta. Ja tällä käsitteiden ihmettelemisellä on käytännön merkityksensä. Jos päällimmäisin ja vallitsevin tapamme fanittaa on post-ironisen etääntyneesti (jota en siis sano tämän artikkelin vaan yleisemmän kokemuksen perusteella), kuristamme koko ajan itseämme viemällä meiltä ja muilta rohkeutta intoutua ja tehdä itse asioita. Väitän tyypilliseksi näkemääni sosiaalisessa mediassa jaettua videota, jossa kuvattiin hassunkurista vähäväkistä ja ei-kokomustaa moshpittiä, jota kuvattiin maailman noloimmaksi (tai jotain muuta hyperbolista). Pilkka kohdistui tanssiviin nuoriin (sillä nuoria he olivat, teinejä jopa), vaikka ivata pitäisi niitä ihmeen monia ihmisiä, jotka keskittyivät tilanteen kuvaamiseen erinäisillä laitteillaan. Mikä suhtautuminen maailmaan se sellainen on?*

Siinä se oli. Ei mitään uutta, ei ratkaisua. Pelkkää pohdintaa käsitteistä, jonka koin itselleni merkitykselliseksi. Jos post-ironia on yksi ja määriteltävissä oleva suhtautuminen asiaan, sen nimen tai käsitteen soisi olevan erillään ironiasta. Jos ironia (Kielitoimiston sanakirja: (sala)iva!) pitää sisällään mahdollisuuden ivata ja sympatisoida samalla ilmaisulla, ei post-ironia eroa ironiasta (tarpeeksi) ja lisäksi se on kuvauksena kömpelön pseudoälykäs (kuten tämäkin). Sympatian mahdollisuuden pois sulkeva ironia taas eroaa post-ironiasta juuri kaikkein merkityksellisimmällä tavalla.

Itse fanitan post-ironisesti – tai sanotaan häpeillen – muun muassa balladeja, liian hyviä hyvissankareita ja valmiskastikkeita.

*Hierarkkinen? Estoinen? Ymmärtämätön? Kuvaajaa (joka kuvailee noloksi) täyttää epätoivo siitä, että on alempana kuin joku muu, joten on päästävä alentamaan muita, siinä toivossa, että tulee samalla nostaneeksi itsensä ylemmäksi. Löytymättä ovat hänellä keinot a) tehdä itse jotain tanssin tai ilmaisun perimmäiset nautinnot tavoittavaa b) ymmärtää näitä jälkimmäisiä.

Iain M. Banks - Consider Phlebas

(read over three months, ensuring many mistakes)

Generally, the novel is very attractive, specifically as space opera. There is history, backstory, to the world invented, and its two central cultures are worthy of antagonism. By which I mean that the division is not black and white or not too straightforward a caricature of 'real' stereotypes, at least initially. The end result and image one forms of the Culture-Idiran divide is not very original, however, at least approached in the 2010s, with over a decade long context of discourse about democracy and religious extremism.

The part I am, shamefully, the least capable of analysing, the writing itself, is well-handled. The imagery and exposition is comely in both style and imagination: I don't recall encountering any cringeworthy phrases, and the world-building is up to all standards of operatic science fiction.

There are memorable characters and descriptions of invented cultures. Banks's machines are especially distinctive, although the science fictionally prosaic or material explanation for their 'human' erring is conspicuously missing. Nonetheless, the friction between the anti-machine and the machine intelligences can be delightfully well-handled, as it does not seem to revert to stereotype and expected stances in the dialogue.

But there is something very unappealing in the novel. The structure of the narrative is at least in the very end somehow naturalistic in its spiral into catastrophe for the main protagonist. His position, his attitude and ideology, drives him into the conflict with all parties in a way that allows no suitable escape, and it seems that there whereas the events continually take turns for the worse, they do so by first allowing contrived hope or lulls in the narrative. Warning signs are ignored, cameras are inactive, and threats misinterpreted, only for these to spring more and ever more dangerous dangers.

There are also great pleasures to be had in Banks's narrative style, however. I recognise the pacing of the narrative of Consider Phlebas from his later novel The Algebraist, which I liked very much, and which in turn suggests the strengths of Banks's writing here as well. One can well criticise Banks's overuse of exposition (not my own observation, however), and Phlebas does feel somewhat too long for best effect, but the way he constantly diminishes heroism and the pattern of epic characters, very much misused in genre fiction and simple storytelling, is remarkably distinctive and pleasing. Whereas in Hollywood, and in the amnesic storytelling traditions of (let's face it) genre fiction at its most unimaginative for example, traumatised characters do not in Banks's fiction overcome their flaws and rise as positive heroes for their contexts. Mostly, they end up destructive and suicidal, which never bodes well for however follows them, willingly or not. Banks has a very good grasp of flaws, ideologies, and the contradictions they create.

Consequently, Phlebas spends much time building its narrative and its world, and very little time to spring the finale it is working towards. It might seem tedious at times, and it did for me, but the prize of diminishing the healing powers (in the sense of healing the contradictions and wounds of the societies they are depicted in) of the characters were are watching so intently naming and revealing their traumas, not to mention creating new ones, is cathartic, yet not in a pedagogical or preaching fashion. These fictions take the material of heroic action and adventure to their logical conclusions, which is very much laudable. Furthermore, it is done in a way that steers clear of the worst romantic clichés about tragic protagonists.

I do have further issues with Banks's fiction, for example his sometime very awkward dialogue, but the tone of his work mostly overcomes the minor problems in the writing. At least if one approaches the work specifically as science fiction, for at least in Consider Phlebas, the weight of depicting such different cultures and heavy narrative turns seems to bend the representation of character, of inward cognition, and cultural details and features together with the narrative elements themselves, like starlight coming from behind an anomaly of mass (if this image is at all functional): the intricacies and highlights of the latter are lost in the thicker lines of the former, of war, action, juxtaposition of radical aliens.

Timo Hännikäinen: Mies ja moderni elämä (tulevan kirjan johdanto)

Muistiinpanoja läpiluvultani. Huom. en edes jaksa kommentoida kaikkea itsestäänselvää misogyniaa, kunhan vain poimin ajatuksia, jotka tuntuvat erityisen ristiriitaisilta.

Sen lisäksi että monet esi-isillemme itsestäänselvät käyttäytymismallit ovat modernissa maailmassa hyödyttömiä, ne johtavat usein hankaluuksiin. Jos lyön vaimoani lähentelevää miestä, saan syytteen pahoinpitelystä."

-Sen lisäksi, että tämä on toki hölmö oletus, se on myös hyvin perinteisellä tavalla fasistinen. Miksi on itsestäänselvää lyödä, kun aivan yhtä lailla itsestäänselvää on huolehtia yhteisön keskinäisestä rauhasta?

-Ja positiiviseksi oletetaan nuorten jäsenten juoksentelu ulkona, vaikka tilastot osoittavat melko tyhjentävästi, että henkirikosten määrä on Suomessakin merkittävästi alentunut kehittyneen koulujärjestelmän myötä, reilussa sadassa vuodessa

Sosiaalinen arvostus ja taloudellinen menestys vaatii meidän aikanamme ominaisuuksia, joita on perinteisesti pidetty feminiinisinä [kursiivi lisätty]

-Aiemmin Hännikäinen toteaa miehisyyden faktat, positiiviset hyveet. Kun on aika puhua feminiinisyydestä, epävarmuus lisääntyy

Työpolitiikkaan tehdyt uudistukset ovat naisia varten räätälöityjä: esimerkkinä vuonna 2017 voimaan tuleva eläkeuudistus, jonka seurauksena naiset hyötyvät pitkäikäisempinä eläkkeestään miehiä enemmän.

-Huomio on tietenkin osuva, mutta Hännikäinen ei edes käytä vertausta (on kuin räätälöity), vaan näyttää väittävän, että tulos on tällaiseksi nimenomaan räätälöity.

Ja tässä todellinen pommi:

Lyhyesti sanottuna miehet ovat rakentaneet yhteiskunnan naisia varten. Pölynimuri, pesukone ja vastaavat laitteet, jotka vapauttivat naiset kotipiirissä raatamisesta, ovat miesten keksimiä. Ehkäisypillerin, jota on sanottu 1900-luvun tärkeimmäksi keksinnöksi ja joka edesauttoi suuresti naisten seksuaalista vapautumista, tosin ideoi sairaanhoitaja Margaret Sangler,mutta käytännössä sen kehittivät kemisti Carl Djerassi ja biologi Gregory Pincus. Hyvinvointivaltio ja ilmainen päivähoitojärjestelmä, jotka mahdollistivat naisten itsenäiset työurat, rakennettiin aikana jolloin poliittisen ja taloudellisen vallan kabinetteja kansoittivat lähes yksinomaan miehet. Yhtä lailla miesten keksintöä ovat ne automaatiojärjestelmät, jotka ovat poistaneet valtaosan raskaista, haastavista ja vaarallisista töistä ja tehneet modernista miehestä konttorirotan tai jättäneet hänet tyystin toimettomaksi.
Miesten ponnistusten tuloksena syntynyt uljas uusi maailma palvelee turvallisuuden ja mukavuuden tarpeita.

-Samassa virkkeessä, jossa todetaan miesten olleen yksiselitteisesti etuoikeutetussa valta-asemassa, luetaan miesten ansioksi jopa naisten vapautus. Naisten keksintöjä saa historiasta, tai ennemminkin omasta yleissivistyksestä, hakemalla hakea, mutta tällä ei ilmeisesti ole mitään tekemistä miesten uroaikojen tosiasian kanssa, siis Hännikäisen mielestä. ("Naisten historiallisten saavutusten vähäisyys selitetään leimaamalla koko miessukupuoli itsekeskeisiksi tyranneiksi, ja historian merkkimiesten tekoja arvioidaan nykyajan feministisen ideologian mittapuulla.")

-Miesten saavutuksilla Hännikäinen ei toki tarkoita yksinomaan "hyviä" saavutuksia, sillä kyllähän mies tuli samalla kesyttäneeksi oman hurjan luontonsakin. (E-pilleri on antimodernistille lisäksi tärkeämpi mainittava kuin Marie Curie.)

En myöskään väitä voivani esittää tyhjentävää selvitystä maskuliinisuudesta kaikkine osa-alueineen. Pääpaino tässä kirjassa on niillä aspekteilla, jotka erityisesti kiinnostavat minua tai ovat elämässäni kiinteästi läsnä. Esimerkiksi isiä tai homoseksuaalisia miehiä olen käsitellyt vain ohimennen, koska en ole itse kumpaakaan ja jätän kyseisten aiheiden syvällisemmän käsittelyn mieluiten niille, joita ne henkilökohtaisesti koskettavat.

-Hännikäinen siis aikoo käsitellä miehisyyttä irrallaan yhteiskunnasta, irrallaan biologiasta. Sillä vaikka vanhemmuus ei olisikaan (enää?) ihmiselämän keskeinen tarkoitus ja sisältö, miten sen voi jättää miehisyyden (saati naiseuden) ulkopuolelle edes potentiaalina? Hännikäinen halveksuu nykymiehen roolia "kuhnurina" ja alentaa miehisyytensä kuhnuriksi.

On naisten vika, että lapsilla ei ole miehen mallia (tämäkin tosin miesten ansiota), mutta mies ei tyhmyydessään tästä välitä. Pitää sotia, luontoa, vastaan, ja nämä kaikki sanat ovat merkityksellisiä.

Niinpä tarkoitukseni on pohtia, mitä miehuus pohjimmiltaan tarkoittaa, millaisena se näyttäytyy häilyvien kulttuuristen muotojen tuolla puolen.

-Oo, vanhaa kunnon idealismia. Tuore ote.

Voin jo kuulla ne äänet, jotka sanovat mieskuvaani fasistiseksi, misogynistiseksi ja alkukantaiseksi – ja ovat tavallaan oikeassakin. Mutta tarkoitukseni onkin tarkastella sitä, millaista maskuliinisuus on, ei sitä millaista itse haluaisin sen olevan tai millaiseksi sen pitäisi muovautua soveltuakseen paremmin tähän nimenomaiseen historian vaiheeseen.

-Toivottavasti Hännikäinen löytää jostain saunapeilistä väylän miehisyyden ytimeen ilman häiritsevää kulttuuria - tai biologiaa. ("En ole myöskään juuri vaivautunut perustelemaan sukupuolieroja biologialla, vaikka uskonkin evoluution merkittävästi vaikuttaneen siihen, että miehet ja naiset kiinnostuvat eri asioista ja haluavat eri asioita toisiltaan. Ne, jotka sellaisia perusteluja kaipaavat, ovat vajonneet jo niin syvälle poliittisen korrektiuden suohon, että heille kelpaavan miehisyyden analyysin laatiminen olisi kohtuuton urakka.")

Mutta jokainen miehisenä pidetty hyve, myös itsenäisyys, on mahdollinen vain suhteessa toisiin miehiin. Miehet arvioivat, koettelevat ja yllyttävät toisiaan, eikä teolla, joka on miehekäs vain yhden miehen silmissä, ole arvoa.

-Eikö tässä ollutkaan kyse sellaisesta ei-kulttuurisesta asiasta, joka vain on, jossain kulttuurin toisella puolella? Vai onko niin, että miehinen hyve luodaankin "kunniaryhmässä" ja peilaten toisiin miehiin? En pysy enää perässä. Ja vielä:

Mutta kaiken toiminnan edellytys on kuitenkin maskuliinisten ihanteiden löytäminen uudelleen. Tämä miehen tie jokaisen on kuljettava yksin, olipa hänellä matkaseuraa tai ei. Miehen pitää itse sisäistää standardit joiden mukaan hän aikoo elää, niiden automaattinen hyväksyminen ei riitä eikä ole tänä aikana edes mahdollista.

-Tässä siis sekoittuu toki miehisyyden ja miehisen hyveen tavoittelu, mutta mikäli Hännikäinen on tosissaan siinä, että maskuliinisuus on sellaisenaan, kesyttämättömänä ja kontrolloimattomana voimanakin, tavoitettava uudestaan, puhutaan kyllä joka tapauksesta positiivisesta ideaalista. Miksi tavoitella negatiivisia asioita ja ominaisuuksia? Mies on tyhmä, ehkä siksi. Niin saamarin tyhmä.